Kuudes massasukupuutto ja muuta maailman menoa

Pohjois-Amerikan villin lännen ikoninen eläin on – hevosen lisäksi – biisoni (Bison bison). Vielä 1800-luvun alussa preerioilla vaelsi kymmeniä miljoonia biisoneita, ja preerian intiaanien koko elämä oli riippuvaista biisoneista. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen alkanut muuttoliike kohti Kalliovuoria, rautateiden rakentaminen ja preerioiden asuttaminen muuttivat lopullisesti alkuperäiskansojen elämän ja hävittivät biisonit miltei sukupuuttoon; yhden arvion mukaan biisonien määrä oli vähimmillään 541 yksilöä (tosin tässä ei liene mukana Kanadan pohjoisosien eläimet). Biisoni pelastui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina sukupuutolta viime hetkillä alkaneen suojelutyön ansiosta – tämän tarinan tuntee moni, mutta harvempi tietää, että biisoni oli hävitä sukupuuttoon jo kerran aiemmin.

Biisoni on läheistä sukua Euraasialaiselle visentille. Molemmat lajit kehittyivät pleistoseenikauden lopulla; visentin polveutuu arovisentistä, ja biisonin alkuperä on Bison antiquus -lajissa. Biisonien, visenttien ja niiden lähilajien sukupuu on hyvin monimuotoinen, ja enemmän verkkomainen; esim. Pohjois-Amerikan biisonin lähin laji vaikuttaisi olevan jakki, ja visentin perimästä iso osa on lähtöisin alkuhärästä.

Tätä nykyä biisoni on Pohjois-Amerikan suurin maaeläin. Laji jakautuu kahteen alalajiin; lännenelokuvissa esiintyneellä tasankobiisonilla on Kanadassa elävä sukulainen, metsäbiisoni. Metsäbiisoni on alalajeista suurempi, ja iso sonni voi painaa yli tonnin, siinä missä tasankoserkut jäävät pari sataa kiloa pienemmiksi. Biisoni on roteva ja muutenkin vaikuttavan kokoinen eläin, säkäkorkeus kohoaa helposti aikuisen ihmisen mittoihin – metsäbiisonilla jopa koripalloilijan mittoihin. Eläimillä on paksu ruskea turkki, ja ne ovat hyvin sopeutuneet ääreviin olosuhteisiin ja pärjäävät myös paksussa lumessa. Biisonit ovat laumaeläimiä, jotka elävät naaraiden johtamissa laumoissa. Historiallisten kuvausten mukaan syksyisin vaeltavat laumat saattoivat olla valtavan suuria, käsittäen kymmeniä tuhansia eläimiä. Nykyisin vastaavan kokoisia biisonipopulaatioita ei ole olemassa.

Tällä hetkellä biisoneita on Pohjois-Amerikassa ainakin puoli miljoonaa. Valtaosa biisoneista on kuitenkin lihakarjaa tai yksityisomistuksessa olevia eläimiä, ja villejä yksilöitä on vain parikymmentä tuhatta (aikuisia alle 15.000). Villit biisonit ovat jakautuneet pariin kymmeneen erilliseen populaatioon, joista valtaosa löytyy Kanadasta ja Alaskasta. Lajin esiintyminen onkin voimakkaasti pirstoutunut; ennen eurooppalaisten saapumista biisonit asuttivat valtaosaa Pohjois-Amerikasta, aina Alaskasta Meksikoon ja Kalliovuorilta miltei Itärannikolle ulottuvalla alueella. Romahdus oli 1800-luvulla nopea, ja nykyisin IUCN luokittelee biisonin edelleen silmälläpidettäväksi. Biisonin täpärä pelastuminen on hienoa, mutta kymmenien miljoonien päiden supistuminen muutamaan kymmeneen laumaan on jokseenkin surullista.

1900-luvun alkuvuosien pelastuminen ei kuitenkaan ollut lajin kohdalla ensimmäinen. Biisoni oli kuolla sukupuuttoon jo pleistoseenikauden lopun sukupuuttoaallossa, missä Amerikan manner menetti valtaosan megafaunastaan. Biisonien sukupuu on sekava, mutta vaikuttaa siltä että pleistoseenikauden lopulla Pohjois-Amerikassa eli (ainakin) kaksi biisonilajia. Arovisentti saapui Pohjois-Amerikkaan reilut 200.000 vuotta sitten Aasian puolelta, ja mantereella lajista kehittyi leveäsarvinen ja isokokoinen Bison latiformis. B latiformis katosi jäätiköitymismaksimin aikaan noin 20.000-30.000 vuotta sitten. Mantereelle oli kuitenkin syntynyt pienikokoisempi Bison antiquus. Antiquus hävisi noin 10.000 vuotta sitten, mutta biisonien taru ei päättynyt siihen. B antiquusin häviämisen aikoihin fossiiliaineistoon ilmaantui ”holoseenikauden biisoni” Bison occidentalis. Tämä laji on jonkinlainen kummajainen, koska Pohjois-Amerikan lisäksi sitä väitetään tavatun Japanista. Oli miten oli, B. occidentalis on nykyisen biisonin ja B. antiquusin välimuoto; nykyisen kaltainen biisoni ilmaantui fossiiliaineistoon varmuudella vasta noin 5000 vuotta sitten.

Pohjois-Amerikan biisonipopulaatiot kokivat monta pullonkaulailmiötä pleistoseenikauden lopulla, ja kadottivat valtaosan geneettisestä muutelusta. Viimeisin pullonkaula tapahtui juuri 10.000 vuotta sitten, jolloin B. antiquus korvautui holoseenikauden biisonilla. Ajallisesti viimeisin pullonkaula osuu kohtaan, missä ilmasto muuttui nopeasti ja nykyihmisten määrä Pohjois-Amerikassa lisääntyi – ja valtaosa megafaunasta katosi. Tutkijat ovatkin spekuloineet, että ihmisten levittäytyminen ja metsästyspaine oli hävittää biisonin jo 10.000 vuotta sitten. Isokokoiset ja hitaammin lisääntyvät biisoni- ja visenttilajit hävisivät niin Euraasiasta kuin Pohjois-Amerikasta, ja ne korvautuivat pienikokoisemmilla ja nopeammin lisääntyvillä lajeilla: Euraasiassa visentti selvisi, ja Pohjois-Amerikassa viime hetkillä kehittyi nykyisen kaltainen biisoni. Jääkauden päättymisellä ja kasvillisuusvyöhykkeiden muuttumisella oli varmaan myös osuutensa asiassa, mutta sinällään biisoni menestyi valtavan hyvin holoseenikauden lämpimässä ilmastossa.

Biisoni on petkuttanut kuolemaa jo kahdesti, ja on yksi suojeluaatteen ensimmäisiä onnistumisia. Biisoni on myös esimerkki evoluutiosta ja sukupuutoista: aina sukupuutto ei tarkoita kehityslinjan katkeamista, vaan laji voi ”hävitä” sukupuuttoon kehittymällä uudeksi lajiksi. Pleistoseenikauden jättikokoiset biisonilajit elävät edelleen – ainakin jossain määrin – nykyisten biisonien ja visenttien perimässä.