Autioituvat trooppiset metsät

Trooppisten metsien biodiversiteetti on maapallon rikkainta. Samalla trooppiset metsät ovat nopeasti katoamassa. Myös jäljellä oleviin metsiin kohdistuu merkittäviä uhkatekijöitä — vaikka ne näyttäisivät olevan luonnontilassa.

Uunituoreessa tutkimuksessa selvitettiin trooppisten metsien eläinpopulaatioiden tilaa. Tulokset ovat hälyttäviä, joskaan eivät yllättäviä. Metsästys vaikuttaa olevan uhka eläinlajistolla läpi trooppisen alueen, ja valtaosassa trooppisista metsistä eläinpopulaatiot ovat taantuneet metsästyksen seurauksena. Pahin tilanne on Länsi-Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Indonesiassa yleisesti sekä Väli-Amerikassa ja Andien ympäristössä Etelä-Amerikassa.

Metsästys kohdistuu ennen kaikkea suuriin nisäkkäisiin, maassa eläviin kasvinsyöjiin ja petoeläimiin (joko suoraan tai saaliseläinten hupenemisen kautta). Mikä pahinta, metsästyksen vaikutukset ulottuvat jopa koskemattomiin metsiin ja suojelualueille; eläinpopulaatiot saattavat olla taantuneet jopa 50 % koskemattomista trooppisista metsistä, ja 20 % suojelualueista.

Asia ei varsinaisesti ole mitenkään uusi. Villilihan (bushmeat) pyynnin on pitkään tiedetty olevan merkittävä uhka eläinpopulaatioille. Jo alkuperäiskansojen harjoittama metsästys on monin paikoin autioittanut kylien ympäristöt laajoilta alueilta villieläimistä, ja ongelma on pahentunut modernien aseiden, teiden rakentamisen ja metsien pirstoutumisen seurauksena. Esim. Länsi-Afrikassa villilihan pyynti on ammattimaista toimintaa. Metsiin tunkeutuvat pyytäjät apuvat kaiken mahdollisen, mikä tulee vastaan. Toiminta on useimmissa maissa laitointa, mutta keinoja valvoa pyyntiä ei ole. Metsästys voi olla myös häikäilemätöntä rikollista toimintaa, jossa pyydetään eläimiä esim. kiinalaisen lääketieteen tarpeisiin. Ja villilihan pyynti saattaa olla äärimmäisen vaarallista myös ihmisille: esim. Länsi-Afrikan ebolaepidemia lähti 2013 mahdollisesti liikkeelle ruuaksi pyydetyistä lepakoista.

Eläinten liiallisella metsästyksellä voi olla kauaskantoiset seuraukset. Isojen eläinten ja petoeläinten pyynti muuttaa lajiston koostumusta, lisäten esim. jyrsijöiden ja muiden pienikokoisten eläinten määrää. Tämän on havaittu mm. vaikuttavan kasvillisuuden koostumukseen ja mahdollisesti jopa puulajiston muutokseen. Liiallisella metsästyksellä saattaa olla myös taloudellisia seurauksia, jos arvopuiden määrä trooppisissa metsissä vähenee. Metsät muuttuvat köyhiksi niin ihmiselle kuin muullekin eliöstölle.

Trooppisten metsien eläinpopulaatioiden tila vaikuttaisi vieläkin huonommalta, jos perspektiivinä olisi vuosituhannet. Esim. valtaosa Etelä-Amerikan isoista eläimistä hävisi sukupuuttoon jo yli 10.000 vuotta sitten; todennäköisesti megafaunan katoamista seurasi merkittävä ekosysteemin muutos, mistä ei enää ole jäljellä juurikaan merkkejä. Nyt ihminen on tekemässä samaa uudelleen, koko maailman mittakaavassa.

Äskettäinen biodiversiteettiraportti oli karua luettavaa. Lajiston hupenemisen tahti on ennakoitua nopeampaa, ja miljoona lajia on vaarassa hävitä lähivuosikymmeninä. Ilmastonmuutos pahentaa tilannetta ennestään. Työnsarka on valtava, ja vaatii toimia aina valtiotasolta yksityisiin ihmisiin.

Valitettavasti mikään raportti tuskin kääntää kehitystä. Nykymaailmassa raha ratkaisee, ja suojelutyö maksaa — vaikka epäsuorat hyödyt olisivat paljon kustannuksia suuremmat, kvartaalitaloudessa katsotaan vain lyhytnäköisesti lähitulevaisuutta. Siinä on syy miksi biodiversiteettikriisiä tai ilmastonmuutosta ei tulla ratkaisemaan nykyisten päättäjien tai talousjärjestelmän voimin.

Mainokset
Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Nykyajan anekauppaa kompensaation nimellä

Viimeistään ex-kansanedustaja Antero Vartian perustama säätiö Kompensäätiö on tuonut hiilidioksidipäästöjen kompensoinnin yleiseen tietoisuuteen. Kompensoinnin idea on yksinkertainen: kuluttaja maksaa ylimääräisen maksua kuukausittain tai esim. lentomatkan, ostotapahtuman yms. yhteydessä. Maksu ohjataan sitten hankkeisiin, joilla sidotaan aiheutuneet kasvihuonekaasupäästöt pois ilmakehästä. Kompensaatiota voidaan hakea esimerkiksi metsityshankkeista, suojelualueiden perustamisesta tai uusiutuvan energian rakentamisesta.

Kompensaatioajatukseen sisältyy kuitenkin useita ongelmallisia seikkoja, joiden takia suhtaudun kompensaatioon epäillen.

1) Jotta kompensaatio olisi todellista, pitäisi hankkeen olla sellainen että se ei tapahdu ilman kompensaatiosta kerättyjä varoja. Tämä on ehkä kompensaation suurin puute: kuinka voidaan todentaa, että jokin toimi olisi jäänyt toteutumatta? Esim. uusiutuvaa energiaa rakennetaan joka puolella maailmaa. Jäisikö jokin hanke toteutumatta ilman kompensointia? Sama pätee myös metsitykseen. Onhan täysin mahdollista, että kompensoinnilla kerätyillä rahoilla toteutetaan hankkeita, jotka olisivat tapahtuneet muutenkin jonkin muun tahon (esim. valtioiden tai yritysten) toteuttamana. Tällöin kompensointi ei johda todellisiin päästövähennyksiin.

Lisäksi kompensoinnin kohteen pitäisi olla pysyvä. Metsityshankkeista ei ole hyötyä, jos metsät hakataan muutaman vuosikymmenen päästä. Tämä on mielestäni aiheellinen huoli kehitysmaissa tapahtuvissa hankkeissa. Ovatko ne pysyviä?

2) Vaikka kompensointi tapahtuisi luvatun mukaisesti, se ei ole ilmastotoimena kummoinen. Jos ilmastonmuutos halutaan rajoittaa alle 2 asteen, vaatii se merkittäviä päästövähennyksiä – eli kulutuksen vähentämistä. Kompensaatioon sisältyvä ajatus ,että elintapoja ei tarvitse muuttaa kunhan kulutuksen kompensoi pienellä maksulla, on yksinkertaisesti valheellinen. Todellisuudessa kompensaatioilla on merkitystä vain siinä tilanteessa, että päästöistä on leikattu 80-90 %. Nykyisen kaltaisia päästöjä ei ole mahdollista kompensoida.

3) Kompensaatiomahdollisuudet ovat rajalliset. Esim. metsittämistä ei voi jatkaa loputtomiin, vaan maapallolla uutta biomassaa voi kasvattaa vain rajallisen määrän. Vaikka kompensaatio toimisi kuten luvataan, sillä on mahdollista hoitaa vain pieni osa päästöistä (kuten kohdassa 2 todetaan, päästöistä on leikattava valtaosa, oli kompensaatiota tai ei).

4) Kompensaatio on liian halpaa. Vartian säätiö laskee hiilidioksiditonnin hinnaksi 20 €, joten keskiverto suomalainen kompensoisi noin 10 tonnin päästönsä 17 eurolla kuukaudessa. Tämä vastaa todennäköisesti alle prosenttia henkilön tuloista. Jos ilmastonmuutoksen torjunta olisi näin halpaa, olisivat ratkaisut helppoja.

Vertailun vuoksi: tätä kirjoittaessa EU:n päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta on noin 25 €, ja tätäkin hintaa on pidetään yleisesti liian alhaisena päästökaupan toimivuuden kannalta. Lisäksi Kompensäätiö ilmoittaa verkkosivuillaan, että päästöt ylikompensoidaan jopa 2-5 -kertaisesti. Vaikea nähdä miten se tapahtuu nykyisellä halvalla hinnalla. Jokin tässä yhtälössä ei täsmää.

 


 

Laskin oman kompensaatiomaksuni suuruuden säätiön nettisivuilla. Noin 5 tonnin vuosittaisilla päästöillä kompensoisin hiilijalanjälkeni 8 € kuukaudessa. Summa on todella pieni; eliniän aikana maksua kertyisi vain noin 6000 €. Kotimaassa summalla saisi noin hehtaarin eteläsuomalaista metsää suojeluun. Se ei taida ihan riittää.

Valitettavasti kompensaatio vaikuttaa olevan nykyajan anekauppaa: siinä myydään ennen kaikkea hyvää mieltä. Toivon olevani väärässä ja näillä maksuilla saavutetaan konkreettisia tuloksia, mutta se ei vaikuta uskottavalta. Esim. Twitterissä eräät talouselämän ihmiset ovat jo ehtineet iloita, miten Vartia ratkaisi ilmastonmuutoksen markkinaperuisteisesti. Valitettavasti tämä on juuri se ajatus jota pelkään: tehdään vääriä asioita, mutta kuvitellaan että vaikutus on merkittävä.

Suomessa parempi keino sitoa hiiltä on laittaa rahat metsien suojeluun jonkin säätiön kautta, tai rahoittaa vaikkapa luonnonsuojeluliiton Hiilipörssiä. Samat ongelmat liittyvät myös näihin, kotimaassa saavutetaan todistettavasti jotain konkreettista — myös luonnon monimuotoisuuden kannalta.

 

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Biisonin kaksi pelastumista

Pohjois-Amerikan villin lännen ikoninen eläin on – hevosen lisäksi – biisoni (Bison bison). Vielä 1800-luvun alussa preerioilla vaelsi kymmeniä miljoonia biisoneita, ja preerian intiaanien koko elämä oli riippuvaista biisoneista. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen alkanut muuttoliike kohti Kalliovuoria, rautateiden rakentaminen ja preerioiden asuttaminen muuttivat lopullisesti alkuperäiskansojen elämän ja hävittivät biisonit miltei sukupuuttoon; yhden arvion mukaan biisonien määrä oli vähimmillään 541 yksilöä (tosin tässä ei liene mukana Kanadan pohjoisosien eläimet). Biisoni pelastui 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina sukupuutolta viime hetkillä alkaneen suojelutyön ansiosta – tämän tarinan tuntee moni, mutta harvempi tietää, että biisoni oli hävitä sukupuuttoon jo kerran aiemmin.

Biisoni on läheistä sukua Euraasialaiselle visentille. Molemmat lajit kehittyivät pleistoseenikauden lopulla; visentin polveutuu arovisentistä, ja biisonin alkuperä on Bison antiquus -lajissa. Biisonien, visenttien ja niiden lähilajien sukupuu on hyvin monimuotoinen, ja enemmän verkkomainen; esim. Pohjois-Amerikan biisonin lähin laji vaikuttaisi olevan jakki, ja visentin perimästä iso osa on lähtöisin alkuhärästä.

Tätä nykyä biisoni on Pohjois-Amerikan suurin maaeläin. Laji jakautuu kahteen alalajiin; lännenelokuvissa esiintyneellä tasankobiisonilla on Kanadassa elävä sukulainen, metsäbiisoni. Metsäbiisoni on alalajeista suurempi, ja iso sonni voi painaa yli tonnin, siinä missä tasankoserkut jäävät pari sataa kiloa pienemmiksi. Biisoni on roteva ja muutenkin vaikuttavan kokoinen eläin, säkäkorkeus kohoaa helposti aikuisen ihmisen mittoihin – metsäbiisonilla jopa koripalloilijan mittoihin. Eläimillä on paksu ruskea turkki, ja ne ovat hyvin sopeutuneet ääreviin olosuhteisiin ja pärjäävät myös paksussa lumessa. Biisonit ovat laumaeläimiä, jotka elävät naaraiden johtamissa laumoissa. Historiallisten kuvausten mukaan syksyisin vaeltavat laumat saattoivat olla valtavan suuria, käsittäen kymmeniä tuhansia eläimiä. Nykyisin vastaavan kokoisia biisonipopulaatioita ei ole olemassa.

Tällä hetkellä biisoneita on Pohjois-Amerikassa ainakin puoli miljoonaa. Valtaosa biisoneista on kuitenkin lihakarjaa tai yksityisomistuksessa olevia eläimiä, ja villejä yksilöitä on vain parikymmentä tuhatta (aikuisia alle 15.000). Villit biisonit ovat jakautuneet pariin kymmeneen erilliseen populaatioon, joista valtaosa löytyy Kanadasta ja Alaskasta. Lajin esiintyminen onkin voimakkaasti pirstoutunut; ennen eurooppalaisten saapumista biisonit asuttivat valtaosaa Pohjois-Amerikasta, aina Alaskasta Meksikoon ja Kalliovuorilta miltei Itärannikolle ulottuvalla alueella. Romahdus oli 1800-luvulla nopea, ja nykyisin IUCN luokittelee biisonin edelleen silmälläpidettäväksi. Biisonin täpärä pelastuminen on hienoa, mutta kymmenien miljoonien päiden supistuminen muutamaan kymmeneen laumaan on jokseenkin surullista.

1900-luvun alkuvuosien pelastuminen ei kuitenkaan ollut lajin kohdalla ensimmäinen. Biisoni oli kuolla sukupuuttoon jo pleistoseenikauden lopun sukupuuttoaallossa, missä Amerikan manner menetti valtaosan megafaunastaan. Biisonien sukupuu on sekava, mutta vaikuttaa siltä että pleistoseenikauden lopulla Pohjois-Amerikassa eli (ainakin) kaksi biisonilajia. Arovisentti saapui Pohjois-Amerikkaan reilut 200.000 vuotta sitten Aasian puolelta, ja mantereella lajista kehittyi leveäsarvinen ja isokokoinen Bison latiformis. B latiformis katosi jäätiköitymismaksimin aikaan noin 20.000-30.000 vuotta sitten. Mantereelle oli kuitenkin syntynyt pienikokoisempi Bison antiquus. Antiquus hävisi noin 10.000 vuotta sitten, mutta biisonien taru ei päättynyt siihen. B antiquusin häviämisen aikoihin fossiiliaineistoon ilmaantui ”holoseenikauden biisoni” Bison occidentalis. Tämä laji on jonkinlainen kummajainen, koska Pohjois-Amerikan lisäksi sitä väitetään tavatun Japanista. Oli miten oli, B. occidentalis on nykyisen biisonin ja B. antiquusin välimuoto; nykyisen kaltainen biisoni ilmaantui fossiiliaineistoon varmuudella vasta noin 5000 vuotta sitten.

Pohjois-Amerikan biisonipopulaatiot kokivat monta pullonkaulailmiötä pleistoseenikauden lopulla, ja kadottivat valtaosan geneettisestä muutelusta. Viimeisin pullonkaula tapahtui juuri 10.000 vuotta sitten, jolloin B. antiquus korvautui holoseenikauden biisonilla. Ajallisesti viimeisin pullonkaula osuu kohtaan, missä ilmasto muuttui nopeasti ja nykyihmisten määrä Pohjois-Amerikassa lisääntyi – ja valtaosa megafaunasta katosi. Tutkijat ovatkin spekuloineet, että ihmisten levittäytyminen ja metsästyspaine oli hävittää biisonin jo 10.000 vuotta sitten. Isokokoiset ja hitaammin lisääntyvät biisoni- ja visenttilajit hävisivät niin Euraasiasta kuin Pohjois-Amerikasta, ja ne korvautuivat pienikokoisemmilla ja nopeammin lisääntyvillä lajeilla: Euraasiassa visentti selvisi, ja Pohjois-Amerikassa viime hetkillä kehittyi nykyisen kaltainen biisoni. Jääkauden päättymisellä ja kasvillisuusvyöhykkeiden muuttumisella oli varmaan myös osuutensa asiassa, mutta sinällään biisoni menestyi valtavan hyvin holoseenikauden lämpimässä ilmastossa.

Biisoni on petkuttanut kuolemaa jo kahdesti, ja on yksi suojeluaatteen ensimmäisiä onnistumisia. Biisoni on myös esimerkki evoluutiosta ja sukupuutoista: aina sukupuutto ei tarkoita kehityslinjan katkeamista, vaan laji voi ”hävitä” sukupuuttoon kehittymällä uudeksi lajiksi. Pleistoseenikauden jättikokoiset biisonilajit elävät edelleen – ainakin jossain määrin – nykyisten biisonien ja visenttien perimässä.

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Hampaistaan norsu tunnetaan – Pohjois-Amerikasta löytyi uusi norsueläinlaji

Nykyisin norsuja elää vain Afrikassa ja Aasiassa, mutta vielä pleistoseenikauden lopulla norsueläimiä esiintyi kaikilla mantereilla Australiaa (ja Etelämannerta) lukuun ottamatta. Itse asiassa Amerikka oli norsujen manner, ja useita lajeja eli niin Amerikan pohjois- kuin eteläosassa. Nyt näyttää siltä, että Amerikan norsueläinten lajimäärä on kasvanut yhdellä.

Mastodontti oli Pohjois-Amerikassa elänyt nykyisten norsujen kaukainen sukulainen. Mastodontti viihtyi metsäisessä ympäristössä, kun taas mammutit elivät enemmän avoimilla alueilla. Mastodonttien jäänteitä on löytynyt paljon varsinkin Pohjois-Amerikan itäosista, mutta myös Kalliovuorten toiselta puolen, varsinkin Kalifornian alueelta. Kalifornian mastodontteja on aiemmin tutkittu melko vähän, ja niiden oletettiin olevan samaa Mammut americanum -lajia; tosin jo aiemmin oli havaittu, että Kalifornian mastodontit olivat jonkin verran itäisiä serkkujaan pienempiä. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana uusia mastodonttien jäänteitä on löytynyt runsaasti mm. Diamond Valleyn tekojärvien alueelta, ja tutkittava aineisto on kasvanut huomattavasti.

 

Vasta nyt tutkijat perehtyivät kunnolla Kalifornian alueelta löytyneisiin mastodontin jäänteisiin. Hämmästyksekseen he joutuivat toteamaan, että kyseessä onkin eri laji kuin Pohjois-Amerikan itäosassa elänyt mastodontti. Erot eivät ole kovin suuria (mikä on lähilajeille tyypillistä), mutta kuitenkin selviä: läntisten mastodonttien poskihampaat ovat kapeammat ja hampaiden kuviointi hieman erilainen, ja eroja löytyy myös muusta luustosta.

Uuden lajin määrittäminen fossiileista on monesti yhtä paljon päätös kuin varsinainen löytö. Lähilajien erottaminen elävistäkin eläimistä voi olla haastavaa ja tulkinnanvaraista, ja huomattavasti hankalampaa se on sukupuuttoon kuolleiden lajien kanssa. Yhtä lailla kyse saattaisi olla kahdesta mastodontin alalajista. Tutkijat päätyivät kuitenkin nimeämään uuden lajin, Mammut pacificus. Päätös saattaa heijastella amerikkalaista tapaa nimetä uusia lajeja helpommin kuin esim. Euroopassa. Toisaalta tutkijat perehtyivät mastodonttien jäänteisiin perusteellisesti, ja toistaiseksi kaikki Kaliforniasta löytyneet jäänteen näyttävät kuuluneet tyynenmeren mastodontille. Voi olla, että Kalliovuoret ovat erottaneet kaksi mastodonttilajia toisistaan, sillä pacificus näyttää eläneen Kalifornian lisäksi myös ainakin Idahossa. Ajallisesti molemmat lajit elivät yhtä aikaa, sillä radiohiiliajoitusten mukaan pacificus oli pleistoseenikauden lopun eläimistöä.

Uuden lajin – varsinkin norsueläimen – löytyminen on aina merkittävä uutinen. Pleistoseenikauden eläimistöä on tutkittu valtavasti, mutta nähtävästi sieltä voi edelleen löytyä yllätyksiä. Tutkijat itsekin hämmästyivät löydöstään, eivätkä he tahtoneen uskoa tuloksiaan; heillä ei varsinaisesti ollut aikomusta etsiä uutta lajia. Mutta jos tulokset siltä näyttävät, niin pakkohan siihen on uskoa.

Toistaiseksi Mammut pacificus on suurelta osin tuntematon. Koska laji vasta löytyi nyt, ei toistaiseksi osata sanoa paljoa muuta. Oletettavasti pacificus oli itäisen serkkunsa tapaan metsissä viihtynyt norsueläin, joka hävisi pleistoseenikauden lopussa muun megafaunan tavoin. Todennäköisesti seuraavaksi tutkijat tulevat käymään läpi museoiden fossiiliaineistoja selvittääkseen kummasta lajista on todellisuudessa kyse, ja samalla lajien levinneisyysalueet tarkentuvat. Ehkä saamme myös DNA:n perusteella rakennetun sukupuun, jos vain laadukasta DNA:ta on vielä eristettävissä.

Yksi asia on kuitenkin selvä: tieto pleistoseenikauden eläimistöstä on kaikkea muuta kuin valmis. Pleistoseenikauden lopun maailma oli kiehtova, ja jokaisen uuden löydön ja uutisen jälkeen tulee jollain tavalla tyhjä olo: kaiken tämän me olemme menettäneet.

Kategoria(t): kadonnut maailma, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Liioittelu sopii huonosti ympäristöviestintään

Helmikuussa uutisoitiin laajalti tutkimuksesta, jonka mukaan maailman hyönteiskannat ovat rajussa laskussa. Uutisoinnissa (esim. The Guardian ja YLE) maalailtiin kuvaa, kuinka nykymenolla hyönteiset häviävät sadassa vuodessa. Otsikot olivat rajuja, ja saivat varmasti klikkauksia. Tutkimus oli kuitenkin monessa suhteessa ongelmallinen ja uutisointi puhdasta liioittelua.

Suomessa ylilyöntiin tarttui ensimmäisten joukossa Suomen luonto -lehti. Sittemmin tutkimusartikkelia ovat ruotineet myös Jyväskylän yliopiston tutkijat. Alkuperäisen tutkimuksen metodeihin ja oletuksiin liittyy merkittäviä puutteita, minkä seurauksena voimakkaat johtopäätökset eivät olleet perusteltuja. Tutkimuksen perusteella ei voi päätellä mitään sen suuntaista, että hyönteiset ovat katoamassa sadassa vuodessa. Samaa tosin sanoo jo arkijärki.

Alkuperäisen artikkelin raflaavaa uutisointia on perusteltu tavoitteella herätellä ihmisiä hyönteisten heikkoon tilaan. Hyönteiskantojen kehityksestä on hälyttäviä tutkimustuloksia eri puolilta maapalloa, ja asiaa on sivuttu parikin kertaa tässä blogissa. Artikkelin keskeistä antia oli yhteenveto hyönteiskantojen taantumista aiheuttavista tekijöistä. Hyönteisiä uhkaa ennen kaikkea elinympäristöjen muuttuminen intensiiviseksi maatalousympäristöksi, torjunta-aineet, vieraslajit ja ilmastonmuutos. Huoli hyönteisistä ja laajemmin ympäristössä tapahtuvista muutoksista on aiheellinen.

Huono tiede, liioittelu ja katastrofien maalailu on kyseenalainen keino hankkia näkyvyyttä, sillä se pahimmillaan syö tutkijoiden ja koko tutkimusalan uskottavuutta. Monet ympäristöongelmat ja biodiversiteettikato ovat tarpeeksi huolestuttavaa ilman liioittelua tai yltiöpäisiä ennustuksia, jotka eivät toteudu. Monet lobbaritahot seuraavat ympäristöaiheista uutisointia tarkasti, ja tarttuvat herkästi ylilyönteihin, käyttäen tilannetta oman etunsa ajamiseen ja tutkijoiden mustamaalaamiseen. Ympäristöongelmista on viestitettävä rehellisesti ja kiihkottomasti. Se on (toivottavasti) pitemmän päälle paras keino saada viesti perille. Vastuu tässä on myös toimittajilla. Otsikoilla klikkauksien kalastelu sopii huonosti asiapitoiseen uutisointiin.

Tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla (ainakin teoriassa) vapaata tutkijoiden ennakko-oletuksista ja toiveista. Aina näin ei ole, mutta tieteessä on yksi hyvä ominaisuus: muut tutkijat pitävät huolta, että virheelliset väitteet ja tulokset korjautuvat. Niin kävi tässäkin tapauksessa; hyönteisten tilanne on monessa paikassa huono, mutta ei aivan niin huono kuin alun perin annettiin ymmärtää.

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , ,

Uhanalaisarvio 2019

Viime perjantain tärkein uutinen – koko Suomen lajiston kattavan uhanalaisarvion julkaiseminen – taisi jäädä Sipilän hallituksen romahtamisen varjoon. Hallituksia syntyy aina uusia (ja tuskin monikaan jää Sipilän kyhäelmää kaipaamaan), mutta sukupuutto on peruuttamaton tapahtuma. Lajien uhanalaisarvio, kuten viime vuoden lopulla julkaistu luontotyyppien uhanalaisarvio, kertovat mihin suuntaan Suomen lajisto on kehittymässä.

 

Luontotyyppien uhanalaisarvio antoi jo osviittaa, mihin suuntaan lajiston uhanalaisuus on kehittymässä. Kun vuonna 2010 Suomen lajistosta uhanalaisia oli 10,5 %, on luku yhdeksän vuotta myöhemmin 11,9 %. Tilanne on parantunut vain nisäkkäillä, joista yhä harvempi on nykyisin uhanalainen (tosin liito-orava palasi jälleen vaarantuneeksi muutaman vuoden takaisen, epäilemättä virheellisen arvion jälkeen). Nisäkkäitä lukuun ottamatta tilanne on mennyt lähes poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Varsinkin jäkälien ja lintujen tilanteen voi sanoa romahtaneen. Uhanalaisarvion mannekiiniksi näyttääkin nousseen hömötiainen – havumetsien tyyppilaji, joka on nykyisin erittäin uhanalainen. Hömötiainen kertoo karulla tavalla, mihin suuntaan Suomen metsät ovat kehittyneet. Myös moni muu lintulaji, esim. punasotka ja peltosirkku, ovat nykymenolla katoamassa Suomesta lähivuosikymmeninä. Erityisesti vesi- ja suolinnuilla näyttää menevän huonosti, mikä kertoo kyseisten elinympäristöjen tilasta.

Eniten punaisen listan lajeja (uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja) löytyy metsistä (yli 2100 lajia) ja perinneympäristöistä (lähes 1300 lajia). Metsälajien suuri määrä selittyy osittain metsissä elävien lajien määrällä, mutta metsissä tapahtuneet muutokset ovat olleet rajuja, ja metsätalous ja sen seurausvaikutukset ovat suurin uhanalaisuuden syy Suomessa. Perinneympäristöjen määrä taas on romahtanut maatalouden tehostumisen ja tilojen lopettamisen seurauksena, ja perinnebiotooppien rikas lajisto lienee Suomen uhanalaisinta.

Ilmastonmuutos näkyy uhanalaisarviossa jo kahdella tavalla. Ensinnäkin eteläiset lajit – jotka aiemmin esiintyivät meillä hyvin harvinaisina ja uhanalaisina – ovat selvästi runsastuneet. Tällaisia lajeja löytyy ennen kaikkea hyönteisissä. Toisessa päässä maata ilmastonmuutos näkyy taas tunturilajiston ahdingossa. Tunturilajeista lähes joka kolmas on punaisella listalla, ja tilanne on erityisen huono tuntureilla elävien sienten ja jäkälien, putkilokasvien ja lintujen osalta. Ilmaston lämmetessä tunturilajistolle sovelias alue supistuu metsänrajan noustessa ja mm. lumenviipymien huvetessa. Voi olla että lähivuosikymmeninä moni tunturilaji tulee katoamaan, jatkossa niitä esiintyy enää Norjan puolella.

Myös soilla tilanne on heikentynyt. Edes suojelusuot eivät säily luonnontilaisina, sillä soita ei ole suojeltu vesitaloudellisina kokonaisuuksina. Suojelusoita ympäröiviä ojituksia seuraa hidas soiden kuivuminen ja muuttuminen erityisesti aapasoilla. Tämän seurauksena varsinkin avosoiden lajisto uhanalaistuu edelleen. Suoluonnon ahdinko vaatisi pikaista jäljellä olevien soiden lisäsuojelua. Pelkkä olemassa olevien soiden suojelu ei luonnollisestikaan riitä, lisäsuojelun rinnalla vaaditaan mittavaa soiden ennallistamista.

Perinnebiotooppilajiston tilaa on hankala parantaa, toki sekin olisi mahdollista jos karjatalouden tukia alettaisiin kohdistaa huomattavasti enemmän perinnebiotooppien ylläpitoon. Vaikea kuitenkaan nähdä, että paluuta 50-100 vuoden takaiseen maatalouteen enää tapahtuisi. Sen sijaan metsätalouden toimintatapoja on mahdollista muuttaa. On täysin selvää, että metsälajiston ja metsäluontotyyppien elvyttämiseen ei enää riitä pieni näpertely muutamien säästöpuiden tai pienialaisten ”avainbiotooppien” kanssa. Tarvitaan perustavaa laatua olevia muutoksia hakkuutapoihin, hakkuutavoitteiden laskemista sekä runsaasti uusia suojelualueita. Avohakkuut, maanmuokkaukset, ojitukset ja lyhyet kiertoajat vaikuttavat metsäluonnon lisäksi myös pienvesiin. Kukaan ei ole esittämässä metsätalouden alasajoa, vaan sopeuttamista luonnon- ja ympäristönsuojelun vaatimuksiin. Metsälain 1 §:n perusteella metsätalouden tulee olla myös ekologisesti kestävää. Uhanalaiset lajit ja luontotyypit kertovat karua kieltä siitä, että ekologinen kestävyys on kaukana.

Uhanalaisarvion julkaisutilaisuuden lopussa pidettiin paneelikeskustelu, jota veti Jyväskylän yliopiston professori ja luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho. Kotiaho on osallistunut aktiivisesti keskusteluun metsistä, ja saanut siinä sivussa lokaa niskaansa ja yhdistetty jopa salaliittoteorian tasolla oleviin kuvitelmiin motiiveista. Paneelikeskusteluun osallistui edustaja metsäteollisuudesta, MTK:sta, Maa- ja metsätalousministeriöstä, luonnonsuojelujärjestöstä ja yliopistosta. Paneelin lopussa Kotiaho kysyi, kuinka moni olisi valmis kasvattamaan Etelä-Suomen suojelupinta-alan 10 % kahden seuraavan hallituskauden aikana. Tavoite on toki epärealistinen ja maksaisi pari sataa miljoonaa euroa vuodessa, mutta tällä hetkellä uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tila on huono ja vaatii radikaaleja toimenpiteitä; jos mitään ei tehdä eri tavalla, ei mikään muutu. Vähemmän yllättäen 10 % tavoitetta kannatti vain luonnonsuojelujärjestön ja yliopiston edustaja.

Ilman merkittäviä lisäpanostuksia luonnonsuojeluun ja ympäristön hoitoon ei tulla edelleenkään saavuttamaan mitään. Valitettavasti tahtotila näyttää puuttuvan juuri siitä porukasta, jolla olisi valtaa tehdä muutoksia. Tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen mahdollisuus vaikuttaa luonnonsuojeluun on rajallinen. Valta muutoksiin on poliitikoilla, teollisuudella ja vahvoilla lobbarijärjestöillä (kuten MTK). Pahoin pelkään, ettei mikään tule vieläkään muuttumaan.

 

* * *

 

Blogin aiemmassa kirjoituksessa on selitetty uhanalaisluokitusta. Se kannattaa lukea, jos käsitteeseen sisältyy epätietoisuutta.

 

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

METSO-ohjelman väliarvio

Vuonna 2008 Suomessa polkaistiin liikkeelle vapaaehtoinen METSO-ohjelma metsien suojelutilanteen parantamiseksi. Suojeluohjelmassa pääpaino on kangasmetsissä, mutta suojeluun kelpaavat myös muut puustoiset luontotyypit, kuten lehdot, harjumetsät ja suot. Metso-ohjelmaan on sisältynyt myös tutkimushankkeita sekä luonnonhoitoa. Metson kautta on tavoitteena saada pysyvään suojeluun 96.000 hehtaaria vuoteen 2025 mennessä. Yhdentoista vuoden aikana tavoitteesta on toteutunut noin kaksi kolmasosaa. Maanomistajat saavat suojelusta korvauksen, mikäli tietyt luonnontieteelliset valintaperusteet täyttyvät.

Eilen julkaistiin Jyväskylän yliopiston tutkijavetoinen Metso-ohjelman väliarvio. Arvio on valtaosin mukavaa luettavaa: Metso-ohjelma on maanomistajien ja toimijoiden keskuudessa otettu vastaan hyvin, ja suojelu on kiinnostanut. Paikkatietotarkastelujen perusteella suojeluun saadut kohteet ovat myös pääosin olleet laadukkaita, osassa maakuntia suorastaan erinomaisia. Valintaperusteet ovat siis olleet onnistuneita.

Vapaaehtoisuuteen perustuvassa suojeluohjelmassa on toki rajoitteensa. Suojeluun saadaan vain niitä kohteita, joiden omistajat ovat suojelumyönteisiä. Näin ollen suojelu ei välttämättä tavoita parhaita kohteita tai kohdistu suojelualueverkon kannalta parhaille alueille. Lisäksi tilarakenteen takia valtaosin yksityiset suojelualueet ovat olleet melko pieniä, keskikoko on noin 10 hehtaaria. Valtiolle hankitut alueet ovat olleet jonkin verran suurempia. Metso-ohjelmaan on kuulunut myös kaksi valtion metsätalousmaiden suojelupakettia, yhteensä 23.000 hehtaaria. Valtionmaiden suojelukohteiden keskikoko on ollut liki 100 hehtaaria.

Väliarvio antaa Metso-ohjelmalle (tai sen toteutukselle) hieman risuja. Ohjelman puitteissa maanomistajat voivat suojella metsiään myös määräaikaisesti, joko 20 vuodeksi (ELY-keskusten kautta) tai 10 vuodeksi (Metsäkeskuksen kautta). Määräaikainen suojelu nähdään ongelmana, sillä sopimuskauden päätyttyä määräaikaisten kohteiden tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Pahimmillaan kohteet saattavat mennä hakkuuseen, joten määräaikainen suojelu ei ole rajallisten resurssien näkökulmasta välttämättä mielekästä. Monien metsäluonnon arvokkaiden rakennepiirteiden (mm. lahopuujatkumo, vanhat puuyksilöt ja kelot) kehittyminen vie aikaa, eikä tällaisia arvoja pystytä turvaamaan määräaikaisilla sopimuksilla.

Rajalliset resurssit ovat myös huolenaihe. Metso-ohjelman toteutuksesta on puuttunut sekä rahaa että henkilöitä, ja välttämättä nykymallilla ei saavuteta ohjelman hehtaaritavoitteita. Resurssivajetta lisää puun parantunut kysyntä ja hinnan nousu, sekä tavoite kohdistaa Metso-ohjelman toteutusta enemmän Etelä-Suomeen, missä suojelukohteiden hehtaarihinta on korkein. Väliarviossa esitetäänkin lisäresursseja ohjelman toteutukseen. Lisäksi huomautetaan, että samalla kun valtio pyrkii edistämään luonnonsuojelu, se jakaa kymmeniä kertoja enemmän tukia taloudelliseen toimeliaisuuteen. Valiarviossa esitetäänkin ekologisen kompensaation käyttöönottoa, ja rahojen osoittamista Metso-ohjelmaan.

Puutteistaan huolimatta Metsosta on kehittynyt vahva brändi, josta tuskin kenelläkään on pahaa sanottavaa. Väliarviossa esitetään Metso-ohjelman laajentamista myös muihin elinympäristöihin, kuten kosteikoille ja soille. Esitys on erittäin kannatettava. Varsinkin soiden tilanne on huono ja edelleen heikkenevä, kun soidensuojelun täydennysohjelman valmistelu ajettiin alas viitisen vuotta sitten. Soiden osalta vapaaehtoisuuteen perustuva suojeluohjelma ei välttämättä toimi kovin hyvin tai ole kustannustehokas, sillä suot pitäisi suojella kokonaisuuksina eikä palasina.

Metso-ohjelman toimintatavasta olisi saatava pysyvä, sillä uusien luonnonsuojelualueiden perustaminen ei voi päättyä vuoteen 2025. Metso-ohjelman 96.000 hehtaarin tavoite saattaa vaikuttaa suurelta, mutta hehtaarimäärän toteutuminen vastaa alle prosenttia Etelä-Suomen metsäpinta-alasta. Ja vertailun vuoksi, pelkästään vuonna 2017 Suomessa avohakattiin 144.000 hehtaaria metsää. Suojelutavoitteet ovatkin varsin vaatimattomia hakkuisiin verrattuna.

Ja monimuotoisuuskadon pysäyttäminen vaatisi todennäköisesti vähintään miljoonaa suojeltua lisähehtaaria ja noin 15 % pinta-alasta. Sinne on vielä matkaa.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi