Suomaan katoavat suot

Olin aina ajatellut, että Suomi on saanut nimensä suosta. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, vaan nykytulkinnan mukaan Suomi on lainasana jostain muusta kielestä. Oli miten oli, Suomi on joka tapauksessa soiden maa, ehkä maailman soisin valtio. Tai oli, sillä suot ovat varmasti tämän maan vihatuin luontotyyppi.

Suomessa soita on riittänyt. Määritelmästä riippuen Suomessa arvioidaan olevan soita (tai turvemaita) noin 5 miljoonasta hehtaarista aina yli 9-10 miljoonaan hehtaariin. Alempi arvio on käsittää vain ns. geologiset suot, eli suot missä turvekerros on riittävän paksu, ja ylin arvio käsittää kaikki turvetta muodostavat kasviyhdyskunnat riippumatta turvekerroksen paksuudesta (tätä voisi kutsua vaikkapa biologiseksi suoksi). Näin ollen määritelmästä riippuen Suomen maapinta-alasta suota on 15 %:ta lähes 30 %.

Vaikka Suomessa soita pitäisi riittää, niin luonnontilaista suota on nykyään vaikea löytää. Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan Suomen suoalasta on ojitettu yli puolet, 53,5 %. Surkein tilanne on Suomen eteläpuoliskossa, varsinkin Etelä-Karjalan, Kymenlaakson, Etelä-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakunnissa, missä soiden ojitusprosentti on yli 80 %. Vain Lapin suot ovat säilyneet valtaosin ojittamatta. Todellisuudessa prosentit antavat liiankin hyvän kuvan soiden tilasta: iso osa suojelluista soista kärsii kuivumisesta, koska suojelualueiden rajauksissa on harvoin huomioitu suon hydrologinen kokonaisuus. Varsinkin aapasoilla ympäröivät ojitukset saattavat olla iso ongelma, ja suot menettävät ajan kanssa omaleimaiset, usein ravinteikkaat kasvillisuustyypit ja harvinaisen lajiston. Asiaan on herätty vasta viime vuosina, ja jonkinlaista toimintamallia suojelusoiden vesitalouden palauttamiseksi onkin kehitelty. Rajausongelmia ei mikään toimintamalli kuitenkaan pysty ratkaisemaan. Todellisuudessa monen suojellun suon pelastaminen vaatisi suojelualueen laajentamista.

Suomen suoluonnon heikko tila on todettu mm. luontotyyppien uhanalaisarviossa, minkä perusteella valtaosa suotyypeistä on uhanalaisia etenkin Etelä-Suomessa. Varsinkin ravinteiset suotyypit ja runsaspuustoiset korvet on likimain tuhottu Etelä-Suomesta; sen sijaan karuja keidassoita, nevoja ja rämeitä on vielä jäljellä. Soilla tapahtunut muutos näkyy kuitenkin selvästi suolajistossa, esim. linnuissa. Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan Pohjois-Euroopan suolintujen populaatiot ovat taantuneet noin 40 % vuodesta 1981.

Muutos on ollut suurinta juuri Suomessa, missä suolajisto on taantunut 2 prosentin vuosivauhdilla. Eristyisesti suokukko on laji, joka on kärsinyt kaikkein eniten; kolmessa vuosikymmenessä suokukkojen määrä on yli 95 %. Vaikka monet suolajit, kuten keltavästäräkki tai niittykirvinen, ovat edelleen melko yleisiä, on niiden taantuminen huolestuttavaa. Aiemmin monien suolajien taantumisen syyksi on epäilty talvehtimisolosuhteita Afrikassa, mutta tämä tutkimus kaataa tällaisten ajatusten niskaan kylmää vettä: monet suolajit menestyvät Baltian maissa, joten syy ei voi olla talvehtimisalueilla. Syytä onkin etsittävä soilta: Baltiassa soita on suojeltu huomattavasti enemmän; Suomessa taas soiden tuhoaminen on ollut kaikkein mittavinta.

Tilanne on huolestuttava ennen kaikkea siksi, että nykyinen suojeltujen soiden (ja toistaiseksi ojitukselta säästyneiden suojelemattomien soiden) verkosto ei ole lainkaan riittävä turvaamaan suolajistoa. Vaikka kaikki olemassa olevat ojittamattomat suot suojeltaisiin, ei se olisi riittävä riittävä toimenpide suolajien turvaamiseen: lisäksi tarvitaan huomattavia panostuksia ojitettujen soiden ennallistamiseen. Soidensuojelun lisääminen olisi tietenkin hyvä alku, mutta viime hallituskaudella valmisteltu soidensuojelun täydennysohjelma kaatui vihreiden lähtöön hallituksesta ja puskasta reväistyn ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosen täydelliseen epäpätevyyteen. Soidensuojelua valmisteleva työryhmä jätti vain joukon toimenpide-ehdotuksia, ilman varsinaista suojeluohjelmaa tai erityistä rahoitusta muidenkaan toimenpiteiden toteuttamiseksi. Työryhmän mukaan asiaan palataan joskus tulevina vuosina. Sentään valtion soita saatiin lisää suojeluun, mutta osa niistäkin vain Metsähallituksen omalla päätöksellä.

Soidensuojelun täydennystä valmisteilleissa inventoinneissa löytyi runsaasti suojelemattomia arvosoita. Parissa vuodessa useat arvokohteet ovat jo menettäneet suojeluarvonsa: varsinkin korpia koettelevat hakkuut ja ojitukset (tässä eräs tuhottu tapaus). Mutta myöskään isommat suot eivät ole turvassa: elokuussa Korkein hallinto-oikeus antoi pitkällisten valitusprosessien jälkeen Vapolle turvetuotantoluvan Kaitasuolle, joka sijaitsee Urjalan ja Humppilan rajalla.

Päätös on siitä merkittävä, että Kaitasuo on esimmäinen soidensuojelun täydennysinventoinitien perusteella valtakunnallisesti arvokas suo, joka tuhoutuu turvetuotannossa. Luontoarvot eivät kuitenkaan paina KHO:n ratkaisussa, koska ympäristönsuojelulain mukaan suon luontoarvoilla ei oikeastaan ole merkitystä lupaharkinnassa. Eivätkä luontoarvot liikuta Vapoa mitenkään, vaikka yhtiö joskus on sellaistakin väittänyt.

Kaitasuon tapaus osoittaa, ettei yksikään arvosuo ole turvassa ennen kuin se on virallisesti suojeltu. Suomen soiden ja suolajiston tila tulee heikkenemään vastaisuudessakin, ihan vain siksi että suomaan päättäjät näkevät suot vain raaka-aineiden lähteinä.

Varsinkin eteläinen Suomi on muuttumassa suomaaksi ilman soita.

Mainokset
Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Yksi eteen, kolme taakse: askelmerkkejä suomalaiseen metsäpolitiikkaan

Hallituksen tavoitteena on merkittävästi kasvattaa Suomen hakkuumääriä, mikä on saanut runsaasti kritiikkiä sekä tutkijoilta että luonnonsuojelujärjestöiltä. Viimeinkin kritiikin painostamana hallitus päätti budjettiriihessään lisätä vuodelle 2018 METSO-ohjelman rahoitusta 10 miljoonalla eurolla. Summasta 8 miljoonaa menee ympäristöministeriölle uusien suojelualueiden perustamiseen, ja loput 2 miljoonaa ilmeisesti metsäkeskukselle luonnonhoitohankkeisiin sekä ympäristötukisopimuksiin.

Ympäristöministeri Tiilikainen iloitsee, kuinka nopeasti hallitus pystyi vastaamaan tutkijoiden esittämään lisärahoitustarpeeseen. Hallituksen päätöksen hehkutus on osoitus poliitikon lyhyestä muistista: ensi töikseen Sipilan hallitus leikkasi ympäristöministeriön vuosittaisesta luonnonsuojelurahoituksesta 20 miljoonaa, mikä (jo aiemmin päätetty leikkaus huomioiden) tarkoitti yli 60 % vähennystä määrärahaan, eli METSO-ohjelman rahoitusvaikeudet olivat aivan hallituksen itse aiheuttamia.

Olin itsekin eräässä tilaisuudessa (vuoden 2015 loppupuolella), jossa ministeri Tiilikainen perusteli luonnonsuojelurahoituksen laikkausta toteamalla, että monesta muustakin asiasta leikataan. Mutta jos yhdestä valtion monentista leikataan 5 % ja toisesta 62 %, niin onhan se kieltämättä osoitus hallituspuolueiden arvomaailmasta. Joka tapauksessa lisämääräraha ensi vuodelle on enemmän kuin tervetullut, mutta ilmeisesti kyse ainakin toistaiseksi on vain kertapanostuksesta suojeluun, eikä pysyvämmästä korotuksesta menokehykseen.

Kaavaillut lisähakkuut ja Suomeen avatut ja kaavaillut uudet ”biotuotetehtaat” johtavat väistämättä luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen, sekä lisääntyneisiin kasvihuonekaasupäätöihin (mihin mm. koko debatti EU:n ympäristövaliokunnan ratkaisun ympärillä kiteytyy). Lisähakkuut ja metsien käytön tehostaminen tarkoittaa käytännössä uusia metsäautoteitä ja ojituksia, sekä myös mm. vähempiä säästöpuita ja kapeampia suojavyöhykkeitä vesistöihin. Kun keskustelu metsänhakkuiden vaikutuksesta on viime vuosina pyörinyt lähinnä lajiston uhanalaistumisen ja ilmastonmuutoksen (hiilinielujen) ympärillä, niin vähemmälle huomiolla ovat jääneet metsätalouden vesistövaikutukset.

Suomi on ojittajien ja kaivinkoneiden luvattu maa. Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) mukaan Suomen metsämaan pinta-alasta on ojitettu noin 6 miljoonaa hehtaaria, eli noin neljäsosa metsämaan pinta-alasta. Suovaltaisilla alueilla ojitusprosentit ovat huomattavan suuria, mikä selviää jo maastokarttaa katsomalla. Yritin etsiä tietoa Suomen metsäojien pituudesta, mutta ainakaan nopealla etsimisellä ei sellaista tietoa löytynyt. Luku lienee joka tapauksessa kymmeniä miljoonia kilometrejä. Suomessa metsien ja soiden ojitus pääsi toden teolla käyntiin 1960-luvulla, ja valtaosa ojista onkin kaivettu 60-, 70- ja 80-lukujen hulluina vuosina.

Ojituksien seurauksena suometsien puun määrä on huomattavasti lisääntynyt, mutta hintana on ollut lukemattomien järvien ja lampien pilaantuminen. Ojat tuovat mukanaan ravinteita, mutta myös humusta ja kiintoaineista. Ravinteet lisäävät järvissä levien ja kasvillisuuden kasvua, humuksen seurauksena vedet muuttuvat ruskeammiksi, ja kiintoaines kerääntyy järvien ja lampien pohjiin paksuksi sedimentiksi. Järvien lajisto yksipuolistuu, arvokalat vähenevät ja virkistysarvo heikkenee. Kun ojituksia kehutaan kannattaviksi, pitää aina muista kolikon toinen puoli: mikä on pilaantuneiden järvien hinta? Pintavesien ekologisen luokittelun mukaan tyydyttävässä tai heikommassa kunnossa on noin 15 % järvistä, eli tilanne ei vielä ole erityisen huono. (Luokituksessa on toki huomioitava, että asteikko on asetettu siten etteivät kaikki Etelä-Suomen vesistöt vajoa heikoimpiin luokkiin. Näin ollen luokitus antaa liian ruusuisen kuvan vaikkapa Itä-Suomen suurista järvistä).

Metsätalous on yksi merkittävimmistä vesien laatua heikentänyt tekijä. Pitkään on kuitenkin ajateltu, että ojitusten hullut vuodet ovat takana, ja tilanne tulee jatkossa paranemaan. Uudisojituksia tehdään enää vähän, ja kunnostusojituksissa huomioidaan – ainakin periaatteessa – vesiensuojelunäkökohdat. Yleisimpien vesiensuojeluratkaisujen (kuten laskeutusaltaat, ojakatkot) todellinen vaikuttavuus on usein kyseenalainen. Siitä huolimatta metsätaloustoimijoiden keskuudessa on paukuteltu henkseleitä ja rehvasteltu ympäristöteoilla.

Pari päivää sitten julkaistu Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen tutkimus kaataa kuitenkin kylmää vettä metsätalouden niskaan. Tutkimuksen mukaan ravinnepäästöt eivät suinkaan ajan myötä vähene, vaan peräti kasvavat. Tutkimuksen mukaan ojitukset aiheuttavat pitkäaikaisia ja jopa vuosi vuodelta kasvavia ravinnepäästöjä, ja aiemmissa kuormituslaskelmissa metsäojitusten vaikutuksia on pahasti aliarvioitu. Näyttääkin siltä, että metsätalouden aiheuttamat vesistöhaittoja ei tähän päivään mennessä ole ymmärretty. Suomen vesistöjen tulevaisuus nykymenolla vaikuttaa aika heikolta, sillä jopa isot karut järvet ovat hiljalleen nuhjaantumassa. Lisäksi pari viikkoa sitten tutkijat varoittelivat syömästä tummien vesien petokaloja niihin kertyneen elohopean takia: ja tässäkin ongelmassa vähintään osasyyllisenä ovat metsäojat, jotka tuovat liuennutta elohopeaa vesistöihin. Tutkimusten perusteella metsätalouden vesistöhaitat tulisi arvioida täysin uudelleen, ja toimintatavat tulisi muuttaa totaalisesti.

Juhlapuheissa suomalaiset arvostavat luontoa ja puhtaita vesiä. Ilmeisesti rahaa (tai metsäasiantuntijoiden huonoja neuvoja) suomalaiset arvostavat kaikkein eniten, koska harva metsänomistaja on valmis merkittäviin toimenpiteisiin luonnon hyväksi. Tässä maassa tutkimustieto ei tällä hetkellä ole kovassa huudossa, ja monesti epämieluisat tutkimukset pyritään joko vaikenemaan kuoliaaksi, tai mustamaalaamaan. On varmaa, että helpolla eivät metsätalouden etujärjestöt tule nielemään mitään muutoksia tai rajoituksia vallitseviin käytäntöihin. Kaikesta huolimatta tämä uusi tutkimus on taas uusi naula nykyisen kaltaisen tehometsätalouden arkkuun. Se arkku vain on julmetun iso, ja nähtävästi vaatii kasapäin nauloja.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Pohjolan viimeinen sarvikuono

Sarvikuonot liitetään yleensä pelkästään Afrikan savanneille, ja afrikkalaiset sarvikuonot ovatkin useiden luonto-ohjelmien – jos eivät suorastaan tähtiä – niin ainakin sivuosan esittäjiä. Tietenkin nykyisistä viidestä sarvikuonolajista kolme elää Aasiassa, mutta nämä lajit ovat huonommin tunnettuja ja harvalukuisia; varsinkin tietämys sumartansarvikuonosta ja jaavansarvikuonosta on heikkoa, sillä lajit ovat äärimmäisen uhanalaisia.

Sarvikuonoja ei kuitenkaan ole syytä liittää vain trooppisille alueilla. Sarvikuonojen heimo on tavattoman vanha, ensimmäiset lajit ilmaantuivat maapallolle eoseenikauden lopulla yli 30 miljoonaa vuotta sitten. Sarvikuonojen heimo levisi ympäri maapallon, ja oli aikanaan valtavan monimuotoinen: jotkut lajeista olivat pienikokoisia (sarvikuonoiksi), kun taas Paraceratherium oli suurin koskaan elänyt maanisäkäs. Viimeiset Amerikan mantereen sarvikuonot hävisivät plioseenikauden aikana (5,3-2,6 miljoonaa vuotta sitten), ja sarvikuonoja jäi enää Aasiaan ja Afrikkaan. Hiljalleen sarvikuonojen lajimäärä väheni, ja pleistoseenikaudella jäljellä oli enää muutamia sarvikuonosukuja. Sarvikuonot olivat lajien vähenemisestä huolimatta menestyviä: niitä esiintyi aina trooppisilta alueilta pohjoisille leveyksille. Vielä edellisen Eem-lämpökauden aikana Euroopan metsissä vaelteli merckin sarvikuonoja (Stepanorhinus-sukua). Merckin sarvikuonojen tarina näyttää päättyneen viimeisimpäänjääkauteen. Yksi sarvikuonolaji kuitenkin säilyi Euraasian pohjoisosissa.

Pleistoseenikauden kylmän arotundran – toiselta nimeltään mammuttiaron – eläimistö vastasi hämmästyttävän paljon Afrikan savanneja. Arotundran faunaan kuului lukusia lajeja isoja kasvinsyöjiä aina norsuista (eli mammuteista) lähtien; mammuttien seurana arolla vaeltelivat mm. hevoset, peurat, myskihärät, kaksikyttyräiset kamelit, arovisentit, alkuhärät ja saiga-antiloopit. Petoeläimistökin vastasi nykyisiä savanneja: Euraasian kylmien arojen pelottavin peto oli luolaleijona, nykyisen leijonan isokokoisempi serkku. Leijonien kanssa aroilla saalisti mm. hyeenoja, homotherium-suvun sapelihammaskissoja, leopardeja, kuten myös tutummat susi ja karhu.

Mammutin jälkeen pohjoisen aron suurin eläin oli villasarvikuono (Coelodonta antiquitatis). Villasarvikuono olikin todellinen jättiläinen: kooltaan se vastasi afrikkalaista isosarvikuonoa, joka on nykyisistä sarvikuonoista suurin. Keskikokoinen villasarvikuono painoi noin puolitoista-kaksi tonnia, kookkaat urosyksilöt saattoivat olla vieläkin suurempia. Villasarvikuonolla oli kaksi sarvea, joista etummainen kasvoi todella suureksi. Muista sarvikuonoista poiketen villasarvikuonon etummainen sarvi oli sivuilta litistynyt, mahdollisesti eläin käytti isoa sarvea kaivaakseen kasveja esiin lumen alta. Villasarvikuonon vartaloa peitti paksu, kaksikerroksinen turkki – ilmeinen sopeuma ankariin arktisiin olosuhteisiin. Korvat olivat pienet ja jalat matalat, mutta vartalo oli pitkä. Joissain vanhoissa piirroskuvissa villasarvikuono on kuvattu ruumiinrakenteeltaan afrikkalaisten sarvikuonojen kaltaiseksi, mutta todellisuudessa villasarvikuonolla oli persoonallinen ruumiinmuoto: eläimellä oli iso hartiakyttyrä, ja pää oli selvästi alaviistoon, turpa miltei maata viistäen. Tämä ruumiinmuoto on selvästi nähtävissä muinaisissa luolamaalauksissa. Joissakin luolamaalauksissa villasarvikuonolle on piirretty vatsan kohdalle musta vyö, eli ilmeisesti turkissa saattoi olla vaihtelua. Lajin ulkonäkö tunnetaan muutenkin hyvin, sillä luolamaalausten lisäksi hyvin säilyneitä villasarvikuonon jäänteitä ja pari kokonaista eläintä on löytynyt Siperian ikoroudasta, mutta myös asfalttijärvestä (”tervahaudasta”) Puolassa. Sukulaistensa tavoin villasarvikuono oli epäilemättä arojen harvalukuinen yksineläjä.

Villasarvikuono oli kasvinsyöjä, kuten kaikki muutkin sarvikuonot. Muutamien hyvin säilyneiden sarvikuononruhojen mahalaukun sisältöä on päästy tutkimaan, joten lajin käyttämästä ravinnosta on jonkinlainen käsitys: esim. vuonna 2007 Siperiasta löytyneen villasarvikuonon mahalaukusta löytyi ennen kaikkea heinien ja marunoiden siitepölyä, mutta eläin oli syönyt myös mm. kohokkikasveja sekä ruusukasveja kuten hanhikkeja. Sarojen ja puuvartisten kasvien siitepölyä löytyi hyvin vähän. Samankaltaisia tuloksia lajin ravinnosta on saatu myös aiemmissa tutkimuksissa. Villasarvikuono eli pleistoseenikauden arotundralla, missä puita oli vähän ja kasvillisuudessa esiintyi runsaasti heiniä ja ruohoja. Matalien ruohojen syöntiin viittaa toki myös eläimen ulkomuoto: alaviistoon osoittava pää ei oikein sovellu puiden ja pensaiden lehtien syöntiin, vaan on omiaan nyhtämään matalaa kasvillisuutta läheltä maan pintaa. Mahdollisesti ravinto vaihteli vuodenajan mukaan, ja talvisin villasarvikuonot söivät enemmän varpuja ja pensaita.

Villasarvikuono oli todennäköisesti pleistoseenikauden sarvikuonolajeista laajimmalle levinnyt. Lajista on löytynyt runsaasti fossiileja, mistä saa hyvän kuvan villasarvikuonon elinalueesta. Löytöjä on runsaasti Länsi-Euroopasta sekä Englannista, ja lajia esiintyi koko Euraasian mantereen läpi aina Siperian itäosiin saakka, muutamia löytöjä on myös Kamtsatkan niemimaalta sekä nykyiseltä Wrangelinsaarelta. Jääkausien aikana lajin levinneisyys vaihteli ilmaston ja arokasvillisuuden mukaan; esim. Euroopassa villasarvikuonoja eli lämpiminä kausina Skandinaavian rajoilla, kun taas kylmien kausien aikaan löydöt ovat keskittyneet huomattavasti etelämmäs. Aasian puolella sarvikuonoja esiintyi aina Siperian pohjoisosista Korean niemimaalle ja Kiinan keskiosiin saakka. Mielenkiintoista on se, että villasarvikuono ei nähtävästi koskaan levinnyt Amerikan mantereen puolelle, vaikka monet muut lajit kulkivat kuivillaan olevaa Beringinsalmea edes takaisin. Mahdollisesti Beringian ilmasto oli kosteampi kuin Siperian keskiosien arotundra, ja kasvilajistossa pensaat olivat vallitsevia. Näin ollen villasarvikuonon näkökulmasta Beringia saattoi olla leviämiseste.

Villasarvikuono_levinneisyys.png

Villasarvikuonon levinneisyysalue pleistoseenikauden lopulla ajoitettujen fossiilien perusteella. Lähde: Markova ym. 2013, Quaternary international 292, 4-14

Vanhimmat Coelodonta-suvun fossiilit ovat peräisin Keski-Aasian lössikerrostumista nykyisen Kiinan alueelta sekä Tiibetistä. Ikää löydöillä on noin 3,6 miljoonaa vuotta. Ilmeisesti Euraasian pohjoisosiin suku levisi vasta puolisen miljoonaa vuotta sitten, ja tuolloin sai alkunsa kylmälle tundralle sopeutunut sarvikuonolaji. Näin ollen villasarvikuono eli Euraasian aroilla kolmen tai neljän jääkausisyklin ajan, selviytyen niin äärimmäisestä kylmyydestä kuin pleistoseenikauden lyhyistä lämpökausista. Lajin esiintymisestä ennen viimeisintä jääkautta tiedetään aika vähän, jo senkin takia että yli 50.000 vuotta vanhojen luiden radiohiiliajoitus ei onnistu. Ajoitettujen fossiilien aineisto antaa jonkinlaisen kuvan villasarvikuonon levinneisyydestä viimeisten 50.000 vuoden ajalta (fossiiliaineistoon pitää kuitenkin suhtautua varauksella, koska johtopäätökset perustuvat vain noin 300 ajoitettuun näytteeseen). Villasarvikuonon levinneisyys ja yleisyys näyttää vaihdelleen jääkausiajan stadiaalien (=kylmä kausi) ja interstadiaalien (=lämmin kausi) mukana. Yleisenä trendinä näyttäisi olevan, että villasarvikuono hiljalleen hävisi lännestä itään: ensimmäisenä laji katosi Britanniasta noin 35.000 vuotta sitten, sen jälkeen Länsi-Euroopasta – palaten takaisin jääkausimaksimin jälkeen noin 20.000 vuotta sitten. Sen jälkeen lajin levinneisyys vaikuttaa pirstoutuneen. Noin 17.000-14.600 vuotta sitten villasarvikuonoja eli neljässä erillisessä populaatiossa (Länsi-Euroopassa, Uralilla, Siperian eteläosissa Baikalilla sekä Siperian itäosissa), joiden välillä oli matkaa tuhansia kilometrejä. Tämä ajanjakso osuu jääkauden loppumisen hitaaseen lämpenemiseen. Pari tuhatta vuotta eteenpäin, ja villasarvikuono näyttää muuttuneen hyvin harvinaiseksi, ja kaksi neljästä osapopulaatiosta on kadonnut. Viimeinen villasarvikuonofossiili on noin 14.000 vuotta vanha, löytöpaikkana on Jakutskin alue Siperiassa. Sukupuuton ajankohta osuu yksiin pleistoseenikauden lopun Alleröd-lämpöjakson kanssa.

Villasarvikuonon sukupuuton arvellaankin johtuneen nopeasta ilmaston muuttumisesta: lämpimämpi ilmasto lisäsi sateita ja talviaikaista lumipeitettä, mikä vaikeutti villasarvikuonon liikkumista ja ravinnon saantia. Villasarvikuonolla oli erittäin suuri massa suhteessa jalkapohjien pinta-alaan, joten sarvikuonot upposivat lumessa syvään. Villasarvikuonot kestivät hyvin kylmää, mutta ehkä vain 30 cm lumipeite saattoi olla eläimille kohtalokas; jääkausiajan arot olivat erittäin kylmiä, mutta samalla kuivia ja vähälumisia. Osaltaan sukupuuttoon on saattanut vaikuttaa myös kasvillisuuden muutos, arojen korvautuminen metsäisillä ympäristöillä.

Ilmastoon liittyvä selitys on nykytiedolla todennäköinen. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan jättää avoimia kysymyksiä. Villasarvikuono oli kuitenkin selvinnyt aiemmista lämpökausista, ja noin 120.000 vuotta sitten ollut edellinen Eem-lämpökausi oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Tällä hetkellä ei taida olla käsitystä, mikä oli villasarvikuonon pakopaikka Eem-lämpökauden aikana: elikö laji Siperian pohjoisosissa vai Itä-Aasian aroilla? Lajin häviäminen johtunee ainakin osittain populaatioiden pirstoutumisesta ja siitä, ettei villasarvikuono enää pystynyt siirtymään sopivalle ilmastovyöhykkeelle. Nykyihmisen levittäytyminen on saattanut edesauttaa lajin häviämistä. Paleoliittiset metsästäjät todennäköisesti pyydystivät toisinaan myös villasarvikuonoja, vaikka suoria todisteita tästä ei olekaan. Jääkausiajan ihmisille villasarvikuono oli joka tapauksessa merkittävä eläin luolamaalauksista päätellen. Sarvikuonot ovat hyvin hitaita lisääntymään, joten melko pienikin ihmisen aiheuttama lisäkuolleisuus on saattanut olla kohtalokasta varsinkin tilanteessa, missä lajin elinympäristö kutistuu ja populaatiot pienenevät. Tällä hetkellä nykyihmisen roolia voi vain arvailla.

Nykyisistä sarvikuonoista villasarvikuonolle läheisintä sukua on sumatransarvikuono, elossa olevista sarvikuonolajeista pienikokoisin ja uhanalaisin. Sukulaisuus on kuitenkin hyvin kaukainen, ja lajien kehityslinjat erosivat jo yli 20 miljoonaa vuotta sitten. Tulevaisuudessa geeniteknologian kehittyessä joitain sukupuuttoon kuolleita lajeja tullaan epäilemättä herättämään henkiin. Villasarvikuonon ”hyvälaatuista” DNA:ta olisi varmasti saatavilla, koska ikiroudasta löytyy runsaasti lajin jäänteitä eikä sukupuutosta ole kovinkaan kauaa. Kuitenkin lähisukulaisen puute todennäkäisesti estää villasarvikuonon paluun. Pohjolan viimeinen sarvikuono jääneekin vain museoihin ja muistoihin.

Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , | 3 kommenttia

Olisiko jo aika suojella pölyttäjiä?

Pölyttäjähyönteisten, lähinnä mehiläisten ja täällä Pohjolassa ennen kaikkea kimalaisten, arvo ihmiskunnalle on lähes mittaamaton. Vaikka ihmiskunnan pääasialliset viljelykasvit (kuten viljat, riisi ja peruna) ovat tuulipölytteisiä tai kasveja voi lisätä esim. mukuloista, niin lähes kaikki hedelmät ja marjat sekä monet öljykasvit ja vihannekset vaativat pölyttäjiä — luonnon tarjoamaa ilmaista ekosysteemipalvelua. Pölyttäjien katoaminen tarkoittaisi satojen miljardien taloudellisia tappioita, puhumattakaan mitä se tarkoittaisi luonnolle; arviolta 87,5 % maapallon kasveista on eläinpölytteisiä.

Pölyttäjien arvo yleensä tunnustetaan, eikä siitä ole kiistaa. Sen sijaan kun pitäisi toimia pölyttäjien suojelemiseksi, onkin toinen ääni kellossa. Mehiläiskantojen taantuminen todettiin jo 2000-luvun lopulla, ja asiaa on tutkittu vähintään pari vuosikymmentä. Osaltaan pölyttäjien katoa selittää ympäristössä tapahtuneet muutokset, kuten maatalouden tehotuotanto ja maatalousympäristöjen ja viljelykasvien yksipuolistuminen sekä perinteisten niittyjen katoaminen. Ylipäätään ihmisten voimakkaasti muokkaamien ympäristöjen lisääntyminen näyttää olevan kytköksissä pölyttäjien vähemiseen. Myös ilmaston lämpeneminen saattaa olla tulevaisuudessa merkittävä uhka myös pölyttäjille. Osasyynä mehiläiskatoon saattaa olla myös taudit, joiden leviämistä ihmistoiminta edesauttaa. Toisaalta ilmiön mittakaava on laaja, ja asiaa on hyvin vaikea tutkia varsinkin luonnonolosuhteissa. Laboratorioissa tehdyt kokeet eivät välttämättä päde luonnossa, missä vaikuttavia tekijöitä on lukuisia.

Pölyttäjäkadon syytä etsittäessä keskeiseksi tutkimuskohteeksi on noussut torjunta-aineet, ennen kaikkea neonikotinoidit, jotka ovat yleisiä hyönteisten torjunnassa. Neonikotinoidien on arveltu jo parikymmentä vuotta olevan pölyttäjille haitallisia, mutta tutkimusaineistoa asiasta on kertynyt melko hitaasti ja asia on ollut kiistanalainen; käytännössä jokaista tutkimusta ruoditaan erityisen tarkasti virheiden ja epäloogisuuksien johdosta. Kritiikki on tietenkin paikallaan, mutta debatti tieteellisistä tutkimuksista tulisi käydä tiedeyhteisössä eikä vaikkapa nettikolumneissa. Kuitenkin hiljalleen tutkimusnäyttöä neonikotinoideja vastaan alkaa kertyä yhä enemmän (ks. listaa alta); viimeisin tutkimus julkaistiin pari päivää takaperin: sen mukaan torjunta-aineet heikentävät talvehtineen kimalaiskuningattaren kykyä perustaa uusi yhdyskunta. Epäilemättä tämäkin tutkimus saa osakseen rankkaa kritiikkiä. Asia on toki monimutkainen: torjunta-aineita puolustetaan sillä, että ne ovat maataloudessa välttämättömiä. Torjunta-aineiden valmistus on myös miljardien bisnes, jota pyörittävät Bayerin kaltaiset suuryhtiöt. Kuitenkin näyttää olevan yhä ilmeisempää, että torjunta-aineiden haittoja vähätellään ja merkitystä liioitellaan; jo senkin takia, että iso osa torjunta-aineista menee toissijaisten viljelykasvien kasvattamiseen. Maailma tuskin ajautuu nälänhätään, vaikka torjunta-aineiden käyttöä vähennettäisiin.

Joka kymmenes Euroopan villimehiläislaji on vaarassa hävitä, ja tämäkin arvio on varovainen, sillä seuranta-aineistoa lajiston kehityksestä on niukasti (esim. Suomessa ei ole lainkaan pölyttäjäseurantaa). EU onkin ollut ensimmäisenä toimimassa neonikotinoidien aiheuttamaa uhkaa vastaan: vuonna 2013 komissio asetti osittaisen käyttökiellon tietyille torjunta-aineille. Kielto on määräaikainen, ja sen jatkoa pohditaan parhaillaan. Kaikki eivät olleet kieltoon tyytyväisiä, ja lobbaus kiellon kumoamiseksi on voimakasta. Lobbaajien mielestä kielto ei ole perusteltu, sillä asia on vielä kiistanalainen. Toisaalta voi kysyä, että miten markkinoille on ylipäätään päässyt torjunta-aineita, joiden vaikutuksia ei tunneta?

Tieteessä ei koskaan päästä täydelliseen varmuuteen; kyse on siitä, miten suuri riski ollaan valmiita ottamaan. Tämänhetkisen tiedon valossa torjunta-aineet ovat merkittävä riski pölyttäjille. Eikä kyse ole vain ihmisille hyödyllisistä viljelykasveista tai pölyttäjistä, vaan panoksena on luonnon monimuotoisuus yleensä. Haitallisten torjunta-aineiden kielto tuskin yksistään pelastaa taantuneita pölyttäjälajeja, mutta se on tärkeä osa luonnon monimuotoisuuden suojelua. Pölyttäjien merkitys huomioiden niiden suojelemiseksi on tehty yllättävän vähän. Yhä uusien tutkimustulosten myötä tilanne tulee toivottavasti paranemaan.

 


Muutamia tieteellisiä artikkeleja torjunta-aineiden haitoista pölyttäjille:

 

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Lintujen suojelua tuulivoimaa rakentamalla?

Tuulivoima on yksi nopeimmin kasvavista uusiutuvan energian muodoista maailmassa: parissa vuosikymmenessä tuulivoiman tuotanto on monikymmenkertaistunut, ja kasvu jatkuu edelleen voimakkaana. Globaalisti tuulivoima on edelleen pieni tekijä suhteessa muihin sähköntuotantomuotoihin, vaikka paikallisesti (esim. Tanskassa) tuulivoimalla tuotetaan merkittävä osa sähköstä.

Tuulivoiman kasvaessa sen vastustus on kasvanut samaa tahtia. Esim. Suomessa monet kiistat liittyvät maisemaan: ihmiset eivät halua tuulivoimaloita näköpiiriinsä. Isojen tuulivoimaloiden tornit ovat kieltämättä massiivisia, ja saattavat kohota yli 100 metrin korkeuteen. Kauneus on aina katsojan silmässä. Minulle tuulivoimala näyttäytyy teknologian kehityksenä, ja mielummin niitä katselisi kuin vaikkapa avohakattuja järvimaisemia. Tuulivoiman väitetään myös sairastuttavan ihmisiä, ja Suomeenkin on noussut useita nettisivuja ja järjestöjä tuulivoimaa vastustamaan. Ja ovathan tuulivoimalat saaneet vastustajakseen perussuomalaisten puolueenkin (toisaalta vaikea nähdä, että kyseinen puolue toisi minkäänlaista uskottavuutta asialle). Kuitenkaan tieteellistä näyttöä tuulivoimaloiden aiheuttamista terveyshaitoista ei ole, todetaan alkukesällä julkaistussa hallituksen teettämässä selvityksessä. Ihmiset tuppaavat vastustamaan kaikkea uutta, oli sitten syytä tai ei.

Kolmas syy vastustaa tuulivoimaa on voimaloiden aiheuttama haitta luonnolle, lähinnä siis linnuille (ja lepakoille), joita törmäilee tuulivoimaloiden liikkuviin roottoreihin. Tuulivoiman aiheuttamat lintukuolemat ovatkin tällä hetkellä jonkinlainen kuuma peruna myös tutkijapiireissä. Tuulivoimalat kiistämättä aiheuttavat lintu- ja lepakkokuolemia, mutta kiistassa on lähinnä kyse siitä, miten paljon kuolemia tapahtuu – mitä lajeja tuulivoimalat tappavat.

Tuulivoimaloiden aiheuttamia lintukuolemia on pyritty tutkimaan monin tavoin. Esim. Espanjassa tutkijat seurasivat 252 tuulivoimalaa vuosina 2005-2008, ja löysivät noin 600 kuollutta lintua, mikä vastaa vain noin 1,3 lintua vuodessa voimalaa kohti. Myöskään muissa tutkimuksissa ei ole havaittu merkittäviä määriä lintukuolemia, mutta kieltämättä asian tutkimisessa on omat hankaluutensa; varsinkin lepakkojen suhteen vaikutusten arvioiminen on hankalaa. Vaikka tutkimuksissa ei ole löytynyt merkkejä merkittävästä kuolleisuudesta, liittyy tuulivoimaloihin yksi huolenaihe: merkittävä osa (esim. Espanjassa yli kolmasosa) voimaloiden tappamista linnuista on petolintuja, joiden populaatiokoko on yleensä alhainen ja poikastuotto hidasta.

Lintukuolemia voidaan kuitenkin rajoittaa tuulivoimaloiden sijoittelulla, ja ylipäätään tuulipuiston paikan valinnalla. Voimaloita ei luonnollisesti pidä rakentaa alueille, joilla kulkee merkittäviä lintujen muuttoreittejä tai paikoille, joissa (peto)lintutiheys on suuri. Myös maaston muoto ja lintujen paikalliset lentoreitit tulee huomioida, jos voimaloita rakennetaan maalle. Myös voimalaitosten suunnittelulla voidaan vähentää lintukuolemia. Useimmissa tuulivoimaloita rakentavissa maissa onkin tiukat lupaehdot tuulivoiman rakentamiseen: Suomen ohjeistoon voi tutustua vaikka Ympäristöministeriön julkaiseman oppaan avulla (pdf). Suomessa uuden tuulivoiman rakentaminen onkin aina useiden vuosien projekti, joka vaatii laajat selvitykset.

Tuulivoimalat kiistämättä tappavat lintuja. Mutta ihmisten aiheuttamia lintukuolemia tapahtuu lukuisista syistä. Kattavin selvitys lintukuolemista lienee tehty Kanadassa. Selvityksen mukaan suurimpia ihmisestä riippuvia kuolinsyitä ovat kissat, voimalinjat, rakennukset, liikenne, metsästys, ja metsätalous. Kaikkiaan Kanadassa arvioitiin kuolevan 186 miljoonaa lintua ihmistoiminnan seurauksena. Määrä tuntuu huimalta, mutta toisaalta Kanada on valtavan iso maa ja lintukuolemat ovat hajaantuneet hyvin isolle alueelle.

Tuulivoima on tällä hetkellä vähäpätöinen energiamuoto lähes kaikkialla, mutta sen merkitys kasvaa jatkuvasti. Onko tuulivoimasta tulossa merkittävä kuolleisuustekijä tulevaisuudessa? Vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan ei. Nimittäin tutkimuksen lopputulos on, että fossiilinen energiantuotanto tappaa lintuja yli 10 kertaa tuulivoimaa enemmän tuotettua megawattituntia kohti. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä miten tulokseen on päädytty, mutta valitettavasti tutkimus näyttää olevan maksumuurin takana (kyseessä on Elsevierin julkaisu, joka on tunnettu rahastuksesta). Tutkimus on herättänyt keskustelua ja kritiikkiä (jota ei sitäkään pääse maksumuurin takia lukemaan), mutta mikäli suuruusluokat ovat edes sinne päin, tulisi energiantuotantoon suhtautua aivan eri tavalla: fossiilisten polttoaineiden korvaaminen tuulivoimalla olisi merkittävä suojeluteko.

Tuulivoimala tuskin on valtava lintusilppuri, mitä äänekkäimmät tuulivoiman vastustajat esittävät. Hurjimpien väitteiden mukaan yksi tuulivoimala tappaisi jopa 1-3 lintua tai lepakkoa päivässä, mutta tutkimusten valossa nämä luvut vaikuttavat täysin absurdeilta. Väistämättä tulee mieleen, että tuulivoiman vastustajat ovat vain osa-aikaisia lintujen suojelijoita, vaikka pyyteettömästi uskoisivatkin väitteisiinsä. Eikö ensisijassa olisi syytä kiinnittää huomiota vaikkapa liikenteeseen tai sähkölinjoihin, jotka todistettavasti ovat lintujen surmanloukkuja? Harva on kuitenkaan vaatimassa varoituspalloja tai -lippuja sähkölinjoille; tai esittämässä metsänhakkuiden kieltoa lintujen pesimäajaksi: esim. lukuisat petolintujen reviirit autioituvat avohakkuiden seurauksena, vaikka itse pesäpuu säästettäisiinkin, puhumattakaan linnunpesistä, jotka metsänhakkuissa suoraan tuhoutuvat.

On tietenkin oikein vaatia tuulivoimahankkeita huomioimaan linnut jo suunnitteluvaiheessa sekä lupaprosessissa. Valitettavasti samoja vaatimuksia ei tunnu olevan esim. uusien teiden tai sähkölinjojen rakentamisen yhteydessä. Toisaalta yksi merkittävimmistä biodiversiteettiin kohdistuvista uhkatekijöistä on ilmastonmuutos, joka on seurausta ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Vuoteen 2100 mennessä mahdollisesti jopa kuudesosaa maapallon lajeista uhkaa sukupuutto ilmastonmuutoksen seurauksena. Fossiilisista polttoaineista luopuminen onkin välttämätöntä maapallon monimuotoisuuden – myös linnuston – suojelemiseksi; energiatalouden muutos on kuitenkin tehtävä kestävästi, käyttäen sellaisia tuotantomuotoja joiden ympäristövaikutukset ovat mahdollisimman vähäiset (sekä ilmastonsuojelun että luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta Suomen biotaloushaihattelu on todellisuudessa varsin kestämätöntä). Tutkimusten valossa tuulivoima on yksi parhaimmista keinoista tuottaa energiaa ilman hiilidioksidipäästöjä. Kun huomoidaan epäsuorat hyödyt, niin ehkäpä linnuston suojelemiseksi olisikin rakennettava enemmän tuulivoimaloita?

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Sukupuutto silmiemme edessä, jatkoa…

Vuosi sitten keväällä uutisoitiin mendesinantiloopin surkeasta tilanteesta: alkuvuoden 2016 aikana ei lentolaskennoissa Nigerissä löytynyt kuin kolme antilooppiyksilöä, ja laji näytti ajautuvan hetkenä minä hyvänsä sukupuuttoon luonnossa; lajia on kuitenkin tarhattuna joitain satoja yksilöitä, joten periaatteessa mendesinantilooppien palauttaminen luontoon voisi olla jossain vaiheessa mahdollista.

Suojelutyötä tekevät eivät kuitenkaan luovuttaneet, ja antilooppien etsintöjä jatkettiin viime vuoden lopulla ja alkuvuodesta niin Nigerissä kuin läntisessä Chadissa. Chadista antilooppeja löytyi 15-30 yksilöä, ja paikalliset paimentolaiset kertoivat, että alueella on vieläkin suurempi lauma. Myös Nigerin Termitin ja Tin Toumman aavikon alueelta löytyi usean päivän etsinnän jälkeen viisi aikuista yksilöä ja yksi poikanen. Tutkijat olettavatkin, että laajalla alueella on todennäköisesti useampikin tällainen pieni antilooppiryhmä. Lisäksi tutkijat havaitsivat ilokseen, että alueelta ei löytynyt merkkejä äskettäisestä ihmistoiminnasta.

Muutaman kymmenen yksilön populaatiot ovat kaukana elinvoimaisista ja lajin mendesinantiloopin sukupuutto luonnosta on edelleen erittäin todennäköistä. Löydetyt eläimet antavat kuitenkin pienen toivonkipinän, johon alueen suojelutyötä tekevät yrittävät tarttua. Nyt myös paikalliset hallitukset ovat antaneet suojelutoimille — jos eivät suoraan tukea — niin ainakin hyväksyntänsä.

Mendesinantilooppi sekä samalla alueella elävä äärimmäisen uhanalainen punakaulagaselli vaativat kiireellisiä suojelutoimia. Molempia lajeja saattaa olla luonnossa jäljellä enää muutamia kymmeniä yksilöitä. Lajien pelastamiseen on tarjolla vain houkan toivoa; mutta uusien tietojen valossa edes jonkinlaista toivoa.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Maailman suurpetojen joutsenlaulu

Kesäkuun alussa julkaistiin uusin arvio Suomen susikannan koosta.  Suomessa arvioidaan elävän vain 14 susilaumaa ja noin 150-180 sutta. Susien määrä on vähentynyt 25 % edellisestä arviosta, jolloin susia arvioitiin olevan yli 200.

Luonnonvarakeskus vasta spekuloi kannan pienenemisen syitä, ja tutkimus aiheesta julkaistaan myöhemmin. Yksi syy on kuitenkin selvä: pari vuotta sitten Suomessa aloitettiin ”kannanhoidollinen metsästys”, jonka tavoitteena on paitsi säädellä susien määrää, myös vähentää rehottavaa salametsätystä. Kannanhoidollisen metsästyksen mukaisilla Riistakeskuksen poikkeusluvilla ammuttiin vuonna 2016 kaikkiaan 46 sutta. Lisäksi poliisin määryksellä ammuttiin seitsemän susiyksilöä, eli kaikkiaan vuoden sisällä ammuttiin noin neljäsosa Suomen susista. On täysin selvää, ettei minkään suurpedon kanta kestä neljäsosan verotusta.

Luonnonsuojelujärjestöt pitävätkin kannanhoidollista metsästystä epäonnistuneena, kun taas metsästysjärjestöt onnistuneena. Metsästyksen tulisi kohdistua haittaa aiheuttaviin nuoriin yksilöihin, mutta metsästyksen yhteydessä on tapettu useita alfa-susia ja hajotettu laumoja, joka saattaa vain lisätä suden aiheuttamia haittoja. On vaikea nähdä kannanhoidollista metsästystä oikeutettuna tilanteessa, missä susien määrä pienenee nopeasti – ellei kannanhoidollisen metsästyksen tarkoituksena ole hoidella koko kantaa. Kaikesta huolimatta kannanhoidollinen metsästys jatkuu tänäkin vuonna entiseen tapaan, ehkä pienin tarkennuksin. Kannanhoidollisen metsästyksen on väitetty vähentävän suden salametsästystä, mutta tästä ei liene mitään faktoja. Enemmänkin on oletettavaa, että laillisen metsästyksen lisäksi salametsästys rehottaa entiseen tapaan.

Erityishuomion ansaitsee termin ”poikkeuslupa” käyttö susien metsästyksen yhteydessä. Poikkeusluvan tulisi kaiketi nimensä perusteella olla poikkeus, mutta susien osalta lähes jokainen haettu lupa myönnetään. Lisäksi poikkeuslupa on erikoinen termi tilanteessa, missä neljäsosa kannasta tapetaan. Kannanhoidollinen metsästys on laajentunut susien lisäksi nyt myös ahmaan, sillä 35 vuoden rauhoituksen jälkeen alettiin jälleen myöntää lupia ahman metsästykseen. Ja tätä tekstiä kirjoittaessa tuli ulos uutinen, jonka mukaan ilvesten määrä vähenee edelleen. Syynä on mitä ilmeisimmin metsästys.

On kieltämättä kummallista, että Suomen kokoiseen maahan ei tunnu mahtuvan paria sataa sutta tai ahmaa. Petoviha on voimissaan, vaikka sitä ei virallisissa piireissä yleensä tohdita myöntää.

Suomessa sekä susi että ahma ovat uhanalaisia lajeja. Toki Suomen sudet ja ahmat ovat osa laajempaa populaatiota, eivätkä lajit ole maailmanlaajuisesti uhattuja – ainakaan vielä. Vaikka suden historiallinen levinneisyys on valtavasti kutistunut ja susi on vainottu kaikkialla, susia lienee maapallolla vielä muutamia satoja tuhansia yksilöitä. Ahmojenkin määrä lasketaan kymmenissä tuhansissa. Sen sijaan muualla maailmassa ei ekosysteemien huippupedoilla mene hyvin.

Lähes kaikki maapallon isot petoeläimet ovat pahassa ahdingossa, ja tämä pätee niin maalla kuin meressä eläviin petoihin. Esim. tiikereitä on jäljellä alle 4000 yksilöä, kun vielä 1900-luvun alussa niitä arvioitiin olevan noin 100.000. Afrikassa on jäljella ehkä vain viisi [sic] leijonapopulaatiota, jossa on yli 1000 yksilöä: pitkällä aikavälillä alle 1000 yksilön populaatiot tuskin ovat elinkykyisiä. Ja Länsi-Afrikan leijona on käytännössä kuolemassa sukupuuttoon. Hyvin ei myöskään mene gepardilla eikä leopardilla, eikä Aasian vuoristojen lumileopardilla, jotka kaikki ovat nykyään uhanalaisia lajeja. Amerikan mantereen kissapedoista jaguaari on pian uhanalainen, ja puuma taantuu edelleen. Ja varsinkin isojen haiden määrä on romahtanut, eikä ole merkkejä tilanteen paranemisesta (jokaisen tulisi miettiä haiden tilannetta, ennen kuin syö haineväsoppaa tai lääkitsee itseään hainrustouutteella).

Pedoilla ei siis mene hyvin. Petoja on vainottu lähes kaikkialla vuosisatojen, joidenkin lajien osalta vuosituhansien ajan. Historiallisesti vaino onkin pääsyy monen lajin romahdukseen. Pedot on koettu uhkaksi niin ihmisille kuin karjalle, tai kilpailijaksi riistaeläimistä. Silmittömän petovihan vielä ymmärtää aikana kun elanto oli tiukassa, mutta petoviha on voimissaan edelleen myös länsimaissa, missä elintaso on korkea, ketään ei uhkaa nälkäkuolema ja petojen aiheuttamat karjatappiot on minimoitavissa.

Toinen syy petojen ahdinkoon on niiden elinalueiden kapeneminen, kun ihmisasutus ja viljelykset alati laajentevat. Elinalueiden kutistuminen on tapahtunut pääsääntöisesti viimeisen sadan vuoden aikana, käsi kädessä globaalin väestöräjähdyksen kanssa. Tietenkin elinympäristöjen katoaminen ja vaino ovat toisiinsa sidoksissa: mitä enemmän petojen elinalueet pienenevät ja pirstoutuvat, sitä useammin eläimet joutuvat vastakkain ihmisten kanssa. Tämä pätee ennen kaikkea tiheästi asutuilla trooppisilla alueilla, mutta myös Afrikassa. Afrikassa on vain viisi elinkykyistä leijonapopulaatiota, koska siellä ei enää ole tilaa useammalle. Luonto-ohjelmat savanneilta kuvaavatkin muutamaa museota, maailmaa jota ei pian enää ole.

Kolmas, ehkä vasta viime vuosina tunnistettu uhkatekijä, on kuitenkin ilmeinen: pedot vähenevät, koska niiden saaliseläimet vähenevät. Monien uhanalaisten petojen saalislajit ovat taantuneita tai peräti uhanalaisia. Tilanne on erityisen paha Aasiassa. Saaliseläinten väheneminen saattaa olla lopullinen kuolinisku monelle petoeläinpopulaatiolle, ja altistaa eläimiä vainolle, kun ne siirtyvät pyytämään kotieläimiä luontaisten saalislajien puuttuessa. Ekosysteemejä onkin suojeltava kokonaisuuksina, koska pelkän suuren petoeläimen rauhoitus tai suojelu ei ole riittävä tilanteessa jos ei samalla huolehdita eläinten ravinnosta.

Isokokoiset pedot vaativat isokokoisia saaliseläimiä. Tutkimuksissa on todettu, että 10.000 kiloa saaliseläimiä rittää elättämään noin 90 kiloa petoeläimiä. Näin ollen yksi täysikasvuinen tiikeri vaatii ympärilleen helposti 20.000 kiloa saaliseläimiä, ja ison reviirin. Siinä missä pienemmät pedot saattavat vaihtaa pienempiin saaliseläimiin isojen puuttuessa, eivät tiikerin ja leijonan kaltaiset pedot (tai susilauma) pärjää kovinkaan kauaa jäniksen kokoisia eläimiä pyytämällä. Suurpetojen suojelu vaatii siis suurten kasvinsyöjäeläinten suojelemista.

Petovihan tuoksinassa lähes aina unohtuu huippupetojen merkitys ekosysteemissä. Ne säätelevät paitsi herbivorien määrää, mutta rajoittavat myös pienempien petoeläinten populaatiokokoa. Samalla kun Suomessa vainotaan sutta tai ilvestä, tuskaillaan hirvituhojen tai vierasperäisten pienpetojen kanssa. Pohjois-Amerikassa susien hävittäminen on saanut kojoottien määrän runsastumaan, ja samalla ovat lisääntyneet kojoottien aiheuttamat ongelmat kotieläimille. Länsi-Afrikassa leijonien ja leopardin katoamista on seurannut paviaanien juhlat, ja samalla huomattavat tuhot viljelyksille. Australiassa epäillään, että dingojen poistaminen lampaankasvatusalueelta on johtanut alkuperäisten pienten pussieläinten uhanalaistumiseen tai peräti sukupuuttoon. Merisaukkojen turkismetsästys lienee ollut osasyynä stellerinmerilehmän sukupuuttoon 1700-luvulla, ja haiden hävittäminen on muuttanut merten ekosysteemeita. Ja susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon on yksi tunnetuimmista esimerkeistä petojen positiivisesta vaikutuksesta ekosysteemiin, joka ulottui aina kasvillisuudesta majaviin ja vesilintuihin ja peräti kovakuoriaisiin saakka. Listaa voisi jatkaa vaikka miten pitkään.

Pleistoseenikauden lopulla maapallolta katosi valtaosa ekosysteemien huippupedoista: luolaleijona, amerikanleijona, hurjasusi (hirviösusi), sapelihammaskissat, tylppäkuonokarhu, amerikangepardi, luolahyeena jne. Näiden lajien häviämisestä kiistellään edelleen tutkijapiireissä, mutta tosiasiassa syy lienee melko selvä: huippupedot hävisivät, koska niiden saalislajit hävisivät. Kun muistellaan suhdelukua 10.000:90, on selvää etteivät nykyisen kaltaiset eliöyhteisöt esim. Amerilan mantereella pystyneet elättämään amerikanleijonan tai sapelihammaskissojen kokoisia petoeläimiä. Tätä nykyä Etelä-Amerikan suurin eläin on noin 300 kiloiseksi kasvava tapiiri, kun vielä pleistoseenikauden lopulla Etelä-Amerikassa eli ainakin kymmenkunta yli tonnin painoista herbivorialajia (mm. kolme norsulajia).

Tällä hetkellä näyttää siltä, että maapallolta on katoamassa loputkin isot petoeläimet yhdessä isojen kasvinsyöjien kanssa. Pleistoseenikauden lopulla alkanut kuudes massasukupuutto jatkuu edelleen. Petoviha Suomessa on tätä samaa jatkumoa. Täälläkin olisi syytä muutta suhtautumista petoihin, ja nähdä ne arvokkaana ekosysteemin osana, eikä kilpailijoina tai haittaeläiminä.

 


 

Petolajien nykytilasta ja merkityksestä voi lukea (englanniksi) tästä Science-lehden artikkelista.

 

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi