Amerikan laiskat jättiläiset

Etelä-Amerikka erosi Afrikasta noin 100 miljoonaa vuotta sitten, minkä jälkeen manner jäi pitkäksi aikaa muusta maailmasta eristyksiin. Eristys ei ollut täydellinen varsinkaan aluksi, vaan vuosimiljoonien aikana Etelä-Amerikkaan levisi Afrikasta mm. apinoiden alkumuotoja sekä jyrsijöitä. Eristys oli kuitenkin riittävä siihen, että mantereella syntyi varsin omintakeista eläimistöä. Etelä-Amerikan lahja maailman faunaan ovat mm. vyötiäiset, laiskiaiset ja muurahaiskarhut, jotka kaikki kuuluvat jokseenkin primitiiviseen Xanarthra-nisäkäslahkoon.

Nykyisen Etelä-Amerikan lajiston yksi merkillepantava piirre on isojen maaeläinten totaalinen puuttuminen (jonka minäkin huomasin jo lapsena selaillessa kotonta löytynyttä Kodin suuri eläinkirja -kirjasarjaa). Etelä-Amerikan suurin maaeläin on amerikantapiiri, joka voi kasvaa noin 300 kg painoiseksi. Tapiiri jää siis kovin kauas vaikkapa Pohjois-Amerikan biisoneista tai pohjoisista hirvistä, puhumattakaan Afrikan tai Aasian norsuista ja sarvikuonoista. Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että nykytila on normaali: Etelä-Amerikka oli kauan todellinen jättiläisten maailma.

Blogissa on aiemmin kerrottu glyptodonista, joka oli vyötiäisten jättikokoinen sukulainen. Toinen eteläamerikkalainen eläinryhmä on laiskiaiset, joka on saanut alkunsa kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Nykyiset kuusi laiskiaislajia ovat puissa hitaasti kiipeileviä yöeläimiä. Kaikki lajit ovat vain muutaman kilon painoisia, vaatimattomia otuksia, ja niille on vaikea kuvitella mitään erikoisempaa historiaa. Puissa kiipeilevät lajit ovat kuitenkin aikanaan suuren lajiryhmän viimeiset rippeet, ja laiskiaiset ovat läpi historiansa olleet ennen kaikkea maaeläimiä – eikä vain mitä tahansa maaeläimiä, vaan laiskiaisiin kuului aikanaan Amerikan mantereen suurimpia eläinlajeja.

Fossiiliaineistosta maalaiskiaisia on tunnistettu ainakin kuusi eri heimoa, joihin kuuluu kymmeniä sukuja. Vaikka esiintyminen onkin hajaantunut ainakin 30 miljoonan vuoden ajalle, niin kyseessä on ollut erittäin runsas lajiryhmä. Laiskiaiset olivat pitkään Etelä-Amerikan lajistoa, kunnes Etelä- ja Pohjois-Amerikka alkoivat lähestyä, ja ensimmäiset laiskiaiset siirtyivät pohjoiseen, todennäköisesti saarten muodostamia ketjuja myöten. Lopulta maalaiskiaiset asuttivat koko Pohjois-Amerikkan aina mantereen pohjoisosiin saakka. Kukaan tuskin tietää tarkalleen, kuinka monta maalaiskiaislajia Amerikassa esiintyi pleistoseenikauden lopulla — osittain siksi, että miltei jokainen hyvin säilynyt fossiili on aikanaan nimetty omaksi lajikseen, mutta uusia lajeja on kuvattu vielä 2000-luvulla. Joka tapauksessa ihmisten saapuessa mantereelle Amerikassa eli useita valtavan kokoisia laiskiaislajeja.

Pleistoseenikauden lopun jättiläislaiskiaisia kuului lukuisiin sukuihin. Megalonyx on ehkä tunnetuin Pohjois-Amerikan laiskaisista, ja suvun nimikkolaji (M. jeffersonii) on saanut nimensä presidentti Thomas Jeffersonin mukaan. Jeffersoninlaiskiainen oli vain keskikokoinen laji, joka kasvoi suurimmillaan noin tonnin painoiseksi (sekin olisi siis suurempi kuin biisoni). Lajin levinneisyysalue oli hyvin laaja, sillä fossiileja on löytynyt Väli-Amerikasta aina Alaskaan ja Yukoniin saakka, eli laiskiaiset eivät olleet vain lämpimien seutujen lajeja. Harlaninlaiskiainen oli toinen samankokoinen laji, jota eli jeffersoninlaiskiaisen tapaan laajalla alueella Väli- ja Pohjois-Amerikassa, ei kuitenkaan aivan yhtä pohjoisessa. Muita tonnikaisia löytyi Etelä-Amerikasta mm. Glossotherium- ja Mylodon- suvuista.

Osa maalaiskiaisista kasvoi huomattavasti edellä mainittuja kookkaammiksi. Esim. Eremotherium oli jättiläislaiskiaisten suku, jota esiintyi niin Pohjois-Amerikassa (ainakin Yhdysvaltojen eteläosissa) ja laajalti Keski- ja Etelä-Amerikassa. Eremotheriumista tiedetään aika vähän, mutta ilmeisesti tämän ryhmän lajit kasvoivat jopa parin-kolmen tonnin painoiseksi. Ne olivat isoja ja raskasrakenteisia eläimiä. Eremotherium-laiskiaisia säilyi aivan pleistoseenikauden lopulle ainakin Etelä-Amerikassa.

Etelä-Amerikassa laiskiaiset kasvoivat kaikkein suurimmiksi. Lestodon-suvun laiskiaiset saavuttivat kahden ja puolen tonnin painon. Ehkä maalaiskiaisista kuuluisin – ja samalla suurin – on eteläamerikkalainen Megatherium. Ne olivat kirjaimellisesti norsun kokoisia laiskiaisia: suurimmat lajit saattoivat painaa neljä tonnia, suuret yksilöt vieläkin enemmän (nykyiset aasiannorsut ovat suunnilleen saman kokoisia). Pituutta eläimillä oli 6 metriä, ja seisoessaan kahdella jalalla Megatherium oli varmasti huikea näky – ja ylettyi miltei yhtä korkealle lehvästöön kuin Afrikan kirahvit.

Koska jättiläislaiskiaisia esiintyi lukuisia lajeja ympäri Amerikan mannerta, on lajeihin liittyviä yleistyksiä on hankala kuvata. Kaikki olivat toki kasvinsyöjiä. Joskus Megatheriumin on väitetty olleen sekasyöjä tai raadonsyöjä, mutta nämä jutut on parempi kuitata fiktiona: kaikilla laiskiaisilla on kasvinsyöjän purukalusto. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin, ja maalaiskiaiset näyttävät olleen elintavoiltaan hyvin vaihtelevia. Osa lajeista oli selvästi trooppisia, ja eli trooppisissa metsissä tai puustoisilla savanneilla. Osa eli lauhkeilla ruohomailla tai jopa puoliaavikoilla; esim. Megatherium viihtyi ilmeisesti puoliavoimilla ruohomailla. Pohjoisin lajeista jeffersoninlaiskiainen on yhdistetty vuoristojen havumetsiin. Osa lajeista söi ruohovartisia kasveja maan rajassa, osa taas (kuten Megatherium) puiden ja pensaiden lehtiä ja mahdollisesti hedelmiä. Lestodon-suvun lajien on arveltu jopa kaivaneen kasvien juuria maan alta, mikä selittäisi eläimen hyvin kulutusta kestävät, vahvat hampaat. Koska monien lajien levinneisyysalue oli hyvin laaja, niin oletettavasti lajien elinympäristövaatimukset olivat melko väljät, ja lajit tulivat toimeen hyvin monenlaisessa ympäristössä.

Jos maalaiskiaisten ravintokin on osin arvailujen varassa, niin vielä vähemmän tiedetään niiden muista elintavoista. Sukulaisiin vertailukaan ei tässä tapauksessa onnistu, kun nykyiset laiskiaiset ovat hyvin kaukana entisaikojen maassa kulkevista serkuistaan. Ei edes tiedetä sitä, olivatko maalaiskiaiset yksineläjiä vai laumaeläimiä – molempia on ehdotettu. On mahdollista, että ainakin osa laiskiaisista eli pienissä ryhmissä tai perhekunnittain, sillä Iowasta on samalta fossiilipaikalta löytynyt jeffersoninlaiskiaisemon ja kahden eri-ikäisen poikasen jäänteet.

Ehkä yksi yhteinen piirre yhdistää nykyisiä laiskiaisia ja entisaikojen jättejä: maalaiskiaiset olivat todennäköisesti yhtä loivaliikkeisiä kuin puissa kiipeilevät sukulaisensa. Useimmat maalaiskiaiset olivat erittäin raskastekoisia, joten oletettavasti ne eivät olleet hyviä juoksemaan; usein ne saattoivat jopa liikkua kahdella jalalla seisten. Neljällä jalalla kulkisessa etujalkojen rystyset ottivat maahan, suuret kynnet oli käännetty piiloon. Laiskiaiset ja niiden nykyiset lähisukulaiset ovat jossain määrin primitiivisiä nisäkkäitä, joiden metabolia ja esim. lämmönsäätely eivät ole kovin tehokkaita. Koska eläinten metabolian taso on ollut alhainen ja kasviperäinen ravinto on energiaköyhää, maalaiskiaiset tuskin ovat liikkuneet kovin laajalti tai nopeasti. Todennäköisesti niiden ei ole tarvinnut, sillä kun elopaino vaihtelee tonnista neljään, ei luontaisia petoja enää esiinny. Korkeintaan sapelihammaskissat ovat saattaneet saalistaa nuoria yksilöitä, ja nekin ovat tehneet sitä oman henkensä uhalla; loivaliikkeiset laiskiaiset olivat kaikesta huolimatta tavattoman vahvoja, ja niillä oli suuret ja terävät kynnet.

Maalaiskiaisiin liittyy yksi eriskummallinen piirre: ainakin osa lajeista näyttää kaivaneen säännöllisesti luolia suoraan kallioon, eikä kukaan tiedä miksi. Laiskiaisten (ja muun megafaunan, esim. glyptodonien) kaivamia tunneleita on löytynyt Argentiinasta ja Brasiliasta yli 1500 kappaletta. Kyse on todellakin eläinten kaivamista tunneleista, sillä mitkään geologiset prosessit eivät ole luolia muodostaneet. Osa tunneleista on niin tilavia, että ihmiset pystyvät kävelemään niiden sisällä vaikeuksitta; osa tunneleista on taas selvästi pienempiä, mikä viittaa vahvasti siihen, että niitä ovat kaivaneet monet, eri kokoiset lajit. Vaikka ei olekaan täyttä varmuutta mitkä kaikki eläimet luolia kaivoivat, niin laiskiaisista kyseessä lienevät ainakin Lestodon- ja Glossotherium-sukujen eläimet. Luolien seinissä on edelleen nähtävillä kynsien jälkiä, mutta kynnenjäljen yhdistäminen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin on osoittautunut hankalaksi. Megatherium-jättiläiset on suljettu pois tunneleita kaivavien listalta, sillä tutkijat ovat päätelleet ettei niiden ruumiinrakenne soveltunut kaivamiseen.

Laiskiaisten sukulaisista vyötiäiset ovat innokkaita pesäonkaloiden kaivajia, ja toisinaan myös muurahaiskarhut saattavat kaivaa itselleen suojakolon. Laiskiaisten kaivamien tunneleiden merkitystä ei kuitenkaan tiedetä: pesäonkaloita ne eivät näytä olleen, sillä luolista ei ole löytynyt mitään pesintään viittaavaa tai esim. kuolleita eläinyksilöitä (vain yhdestä tunnelista on löydetty kuolleen laiskiaisen jäänteet, mutta sekin on jäänyt loukkuun luolan romahdettua). Ne ovat saattaneet toimia väliaikaisina suojapaikkoina, mutta luolan kaivaminen kallioon ei ole kovin tehokas keino saada suoja huonolta säältä. Toisaalta osa onkaloista ja tunneleista on niin laajoja, että niiden tekemiseen ja laajentamiseen on mennyt vuosikymmeniä ellei vuosisatoja, ja laiskiaiset ovat kaivelleet niitä sukupolvesta toiseen. Yksi hypoteesi onkin, että onkalot ovat olleet jonkinlaisia laiskiaisten lemmentunneleita, eli onkaloiden kaivaminen liittyisi lajien lisääntymiseen. Toistaiseksi voidaan vain arvailla tunnelien merkitystä, yksikään sukupuuttoon kuollut eläin ei enää ole meille vastausta antamassa. Pohjois-Amerikasta laiskiaisten kaivamia tunneleita ei ole löytytynyt. Joko pohjoisamerikkalaiset lajit eivät tunneleita kaivaneet, niitä ei ole vain osattu etsiä, tai tunnelit on kaivettu pehmeämpään maaperään ja ne ovat vuosituhansien myötä sortuneet. Jos laiskiaiset tosiaan kaivoivat tunneleita suojapaikoiksi tai pesiksi, niin voisi olettaa että esim. Alaskassa ja Yukonissa esiintynyt jeffersoninlaiskiainen olisi sellaisia tarvinnut.

Sääli, ettei yksikään maalaiskiainen ei selvinnyt näihin päiviin saakka. Suurin osa maalaiskiaisista lienee ollut puoliavointen ympäristöjen lajeja, ja varsinkin Etelä-Amerikassa niiden kulta-aikaa saattoi olla jääkausiaika, jolloin tiheitä metsiä oli vähiten. Ilmasto- ja kasvillisuusmallinnuksia tehneet tutkijat esittävät, että Etelä-Amerikan jättiläislaiskiaisten elinympäristö kutistui selvästi nykyiselle holoseenikaudelle tultaessa. Viimeiset maalaiskiaiset hävisivät Amerikan mantereelta pleistoseeni-holoseenikauden vaihteessa: Pohjois-Amerikasta maalaiskiaiset näyttävät hävinneen noin 11.000 radiohiilivuotta (vastaa noin 13.000 kalenterivuotta) sitten, ja Etelä-Amerikasta hieman tämän jälkeen. Etelä-Amerikan eteläkärjessä, Patagoniassa, Mylodon-suvun laiskiaisten sukupuutto vaikuttaisi tapahtuneen noin 12.000 vuotta takaperin; tuolloin alueelta tiedetään jo merkkejä ihmisasutuksesta. Huomattavasti nuoremmaksikin väitettyjä ajoituksia maalaiskiaisten fossiileista on olemassa, mutta ne ajoitukset eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Etelä-Amerikan lajiston sukupuuttojen ajankohta on vielä hieman arvoitus, koska ajoituksia on toistaiseksi niukasti. Todennäköisesti Amerikan mantereella Patagonia oli kuitenkin viimeisiä paikkoja, missä maalaiskiaisia esiintyi.

Maalaiskiaiset hävisivät melko pian sen jälkeen, kun ihminen saapui Amerikkaan. Vaikka ihmisiä ja maalaiskiaisia esiintyi jonkin aikaa samoilla alueilla, niin ihmiset ovat ainakin osasyyllisiä laiskiaisten sukupuuttoon. Hitaasti liikkuvina eläiminä ne olivat helposti saavutettavaa saalista avoimessa maastossa, vaikka tonnien painoisen vahvan eläimen tappaminen ei ollut helppo tehtävä. Varsinkin arkeologit tuntuvat epäilevän ihmisen osuutta suurten eläinten sukupuuttoon, sillä vain harvoissa fossiileissa on ihmisten aiheuttamia vammoja. Ilmastolla lienee ollut osansa laiskiaisten katoamisessa, ja nykyisin moni tutkijoista on sitä mieltä että megafaunan häviäminen oli ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutusta.

Ilmaston merkitys asettuu kuitenkin kyseenalaiseksi, kun tarkastellaan Isojen Antillien saaria, missä maalaiskiaisia eli tuhansia vuosia kauemmin kuin mantereella. Esim. Kuubasta ja Hispaniolasta maalaiskiaiset hävisivät vain noin 5000 vuotta sitten; ne eivät varsinaisesti olleet jättiläisiä, mutta saarilla harvoin kovin suuria eläimiä. Maalaiskiaisten katoaminen Isoilta Antilleilta tapahtui vasta sen jälkeen kun ihminen saapui saarille. Tässäkin tapauksessa jäljet näyttävät johtavan sylttytehtaalle. Ilmastoselitys ontuu pahasti, jos laiskiaiset hävisivät ensin mantereilta, missä niillä oli mahdollisuus siirtyä muuttuvien ilmastovyöhykkeiden mukana, mutta säilyivät rajallisilla saarilla. Eikä pidä unohtaa, että maalaiskiaiset oli miljoonia vuosia vanha eläinryhmä, joka selvisi lukuisista ilmaston vaihteluista ja pleistoseenikauden jääkausiajasta.

Muistona laiskoista jättiläisistä on jäljellä enää Etelä-Amerikan tunnelit, sekä metrien korkeuksiin kohoavat laiskiaisten luurangot (tai luurankojen kopiot) maailman luonnontieteellisissä museoissa.

(Tähän oli tarkoitus laittaa oma valokuva Megatheriumin luurangosta Skotlannin kansallismuseossa, mutta kuvan laatu onkin sen verran heikko että lukijan pitää tyytyä vaikka tähän nettikuvaan)

Mainokset
Kategoria(t): kadonnut maailma, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Geneettinen puhtaus, onko sellaista oikeasti?

Geneettinen puhtaus uhanalaisten lajien suojelussa nähdään tärkeäksi tekijäksi. Kun lajeja palautetaan luontoon, tulisi niiden olla geneettisesti puhtaita lajinsa edustajia. Puhtaudesta on väännetty kättä Suomessa mm. kiljuhanhen osalta, ja riita on käynyt aina korkeimmassa hallinto-oikeudessa saakka. Geneettinen puhtaus näyttää olevan tärkeä tekijä myös susien suojelussa, kun salametsästäjät vetosivat oikeudessa ampuneensa vain koiran ja suden risteymiä, jotka ovat lainsuojattomia. Maailmalla geneettinen puhtaus tulee ilmi monien uhanalaisten lajien osalta; asiaa on puitu mm. kaksikyttyräisten kamelien, biisonien, bantengien ja monien muiden lajien yhteydessä.

Kieltämättä geneettisesti puhtaan luonnonkannan käyttö luonnonsuojelussa on monessa yhteydessä perusteltua. On tietenkin järkevämpää pyrkiä palauttamaan luontoon mahdollisimman alkuperäisiä eläinyksilöitä, kuin kotieläinten kanssa risteytyneitä kantoja. Toisaalta geneetinen puhtaus tai alkuperäiskanta on monesti pelkkä ihmisen määritelmä, joka kertoo enemmän arvottajasta kuin kohteesta. Luonnossa asiat ovat harvoin mustavalkoisia, eivätkä helposti sovi ihmisen määrittelemiin muotteihin. Esim. Euroopan suurin maaeläin visentti onkin itse asiassa kahden lajin – pleistoseenikauden arovisentin ja alkuhärän – hybridi. Visentti sai alkunsa, kun arovisenttisonni harjoitti lajien välistä ystävyyttä alkuhärkälehmän kanssa. Millainen on siis puhdas visentti? Jos visentti saisi alkunsa nyt, risteymät teurastettaisiin säälimättä. Onneksi tästä hybridistä on kulunut aikaa jo kymmeniä tuhansia vuosia…

Geenitekniikan yleistyminen ja käytön helpottuminen tuo väistämättä eteen samanlaisia ongelmia. Viime viikolla uutisoitiin, että mongolianvillihevosen (vanhalta nimeltään przewalskinhevonen) geneettiset juuret ovatkin villiintyneissä kesyhevosissa. Viimeisenä aitona villihevosena pidetty mongolianvillihevonen menetti kerralla villihevosen statuksensa – onko laji siis vähemmän arvokas? Ei taatusti, onhan kyseessä edelleen perimältään täysin poikkeuksellinen laji. Uunituore tutkimus kertoo, että norsut ne vasta ovat harrastaneet lajien välisiä suhteita, ja risteytyminen eri lajien välillä on ollut enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Geenitekniikka piirtää uusiksi paitsi lajien välisiä suhteita, myös lajien välisiä rajoja. Ajatuksen puhtaista kannoista voisi kääntää jopa päälaelleen: lajien väliset risteymät on mahdollista nähdä ongelman sijasta evoluutiota edistävänä voimana, lajien välillä tapahtuvana geenivirtana.

Nykyihminen itse on oiva esimerkki tähän aihepiiriin. Eurooppalaisten perimässä on  2 % neandertalinihmisen geenejä, ja Itä-Aasiassa prosenttiluku voi olla vielä vähän korkeampi. Malanesialaisten perimästä vieläkin suurempi osuus on peräisin mystisiltä denisovanihmisiltä, joista on toistaiseksi vain löytynyt muutamia luita mutta erittäin hyvin säilynyttä DNA:ta. Lisäksi nykyihmisen perimässä saattaa edelleen piillä geenejä toistaiseksi tuntemattomasta ihmislajista tai -rodusta. Itsemme kohdalla emme edes mieti geneettistä kelvottomuutta, vaan entisaikojen risteymät on otettu vastaan enemmänkin mielikuvitusta kutkuttavana faktana ihmisen historiasta.

Kun valmistellaan eläinten palautuksia tai siirtoja, pitäisi geneettisten seikkojen rinnalla miettiä yhtä lailla eläinten roolia ekosysteemissä. Myös muut kuin puhdasrotuiset eläimet voivat täyttää tyhjänä olevan ekologisen lokeron, ja parantaa ekosysteemin toimintaa. On täysin mahdollista että ruohomaiden ja arojen monimuotoisuus säilyy vain laiduntamalla, ja laiduntajien puuttuminen on johtanut ekosysteemin köyhtymiseen. Tieteellinen väittely asiasta on jatkunut jo pitkään; osa tutkijoista liputtaa vahvasti isojen eläinten merkityksen puolesta (esim. tässä on uunituore artikkeli aiheesta).Jokaisen luonnonsuojelutyötä tekevät tulee ainakin välillä pohtia, millaista luontoa meidän tulee suojella? Jos isot eläimet ovat tärkeä osa luonnon monimuotoisuutta, ei nykytilan museoiminen ja geneettisesti puhtaat eläinyksilöt voi olla ainut oikea tapa turvata monimuotoisuutta.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Suomen villiinnyttäminen

Tammikuussa laitettiin Suomessa alulle uusi luonnonsuojelujärjestö, Rewilding Finland. Järjestön tavoitteena on villiinnyttämisen (rewilding) edistäminen. Villiinnyttäminen tarkoittaa ekosysteemien palauttamista kohti luonnontilaa: mm. laajoja yhtenäisiä alueita, suojelualueiden välisen kytkeytyvyyden parantamista sekä suurikokoisten lajien sekä petoeläinten palauttamista luontoon.

Erilaisia rewilding-projekteja on ollut käynnissä niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa. Pohjois-Amerikassa villiinnyttämiseksi voidaan laskea mm. susien palauttamisen isoille suojelualueille tai biisonien siirrot entisille asuinseuduilleen. Myös huomattavasti isompia suunnitelmia on käynnissä, kuten laajojen preeria-alueiden palauttaminen tai suojelualueketju läpi Kalliovuorten. Euroopassa villiinnytykseen on kuulunut mm. visenttien ja vanhojen hevosrotujen siirrot uusille alueille. Yksi vanhimmista rewilding-projekteista (tosin kyseistä termiä ei tässä yhteydessä ole varsinaisesti käytetty) on Hollannissa sijaitseva Oostvaardersplass -niminen luonnonpuisto, jossa elää kauriita, konik-hevosia ja heckin karjaa. Varsinkin Keski-Euroopassa villiinnytyksen haasteet ovat Amerikkaa suuremmat, koska väestön tiheys on suuri ja vapaata maa-alaa vain vähän (Oostvaardersplass on entistä, kuivattua merenpohjaa). Toisaalta Euroopassa villiinnytykselle onkin suuri tilaus.

Suomessa villiinnytys on ehkä terminä ollut tuntematon, vaikka saman tyyppistä toimintaa on täälläkin tehty (kuten metsäpeuran palauttaminen Suomenselälle). Uusi järjestö aloitti räväkästi esittämällä visentin ja villihevosten palauttamista Etelä-Suomeen. Esitys sai kiitettävää huomiota mediassa, mm. YLE, Maaseudun tulevaisuus ja Helsingin sanomat uutisoivat aiheesta. Kuten arvata saattaa, nettikommenttien perusteella aika monelle ajatus visenteistä on vaikea sulattaa, ja osa piti esitystä lähinnä vitsinä tai hörhöilynä. Onkin vaikea nähdä mitään tapahtuvan vielä aikoihin, mutta ainakin keskustelu on alkanut.

Moni keskustelijoista kutsuu visenttiä ja hevosta vieraslajeiksi, ja vastustaa siitäkin syystä ajatusta. Vieraslajin käsite on kuitenkin toisinaan horjuva, kuten blogissa on aiemmin kerrottu. Kun katsotaan vähänkään kauemmas historiaan (tai kirjoitettua historiaa kauemmas), niin asiat alkavat mennä mutkikkaaksi. Olisivatko norsut tai virtahevot vieraslajeja Euroopassa? Moni vastaisi kysymykseen myöntävästi sen enempää pohtimatta, mutta edellisellä jääkausien välisellä lämpökaudella (Eem) reilut satatuhatta vuotta sitten virtahevot polskivat Euroopan joissa, ja metsissä liikkui norsuja. Tuolloin ei Euroopassa ollut nykyihmisiä – siis minkälainen olisi Euroopan eläimistö nykyään ilman ihmistä? Millainen olisi Suomen eläimistö ilman ihmistä? Siinä missä Keski-Euroopassa Eem-kauden eläimistöstä löytyy fossiileja, mutta Suomessa jääkausi on jauhanut kaikki edeltävät maakerrokset pois. Suomen kohdalla voimme lähinnä vain jossitella, ja esittää valistuneita arvauksia.

Yleensä ihmiset muistelevat kaihoten lapsuutensa maisemia, mutta luonto on alati muutostilassa. Isolta osin muutokset nykyään ovat toki ihmisen aikaansaannosta; maanviljelyn ja karjatalouden leviäminen toi Suomeen valtavasti uusia lajeja – niin kasveja kuin hyönteisiä – jotka nykyisin mielletään täysin suomalaiseen lajistoon kuuluviksi. Sata vuotta sitten Suomen maisemaa täplittivät (laajojen soiden lisäksi) niityt, hakamaat ja metsälaitumet, josta on jäljellä enää vain rippeet. Aika moni suomalainen pitää karjatalouden muovaamasta maisemasta, vaikka se ei alkuperäistä luontoa olekaan.

Mikä on siis sitä luontoa, mitä pitäisi suojella? Yleinen ajatus lienee, että ilman ihmistä Suomi olisi laajojen soiden ja koskemattomien metsien maa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole koko totuus. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että ilman ihmistä Etelä-Suomessa liikkuisi visenttejä tai alkuhärkiä; molempia lajeja eli aikanaan Suomea huomattavasti ankarammissa olosuhteissa. Visenttien tai alkuhärkien laumat muokkaisivat elinympäristöä itselleen sopivaksi pitämällä metsänpohjan avoimena ja metsät mosaiikkimaisina. Yhtä lailla kuin kotieläinten laidunnus ylläpitää perinnebiotooppien lajistoa, voivat saman hoitaa villit laiduntajat. Rewilding Finland on esittänyt aivan oikean ajatuksen: suuret laiduntajat voisivat olla pelastus perinnebiotoopeille.

Paljon vettä pitää virrata Kymijoessa, ennen kuin visenttejä Suomessa nähdään, edes puolivillinä. Valittetavasti suomalaisen maanomistajan suojelumyönteisyys loppuu yleensä siinä vaiheessa, kun metsästä pitäisi jättää muutama kalikka kaatamatta. Monille isoista nisäkkäistä tulee ensimmäiseksi mieleen syödyt taimet ja nakerretut rungot. Nykytilanteessa visentin tuominen Etelä-Suomeen olisi kuitenkin realistisempi vaihtoehto kuin metsäpeuran palattaminen, koska peuroille tärkeät luonnontilaiset suot, jäkäläkankaat ja luppokuusikot ovat lähestulkoon kadonneet.

Näin ollen ilmaisen tukeni Rewilding Finlandille, ja toivotan ryhmän aktiiveille onnea ja pitkää pinnaa. Jos oma työtilanne olisi erilainen, olisin takuuvarmasti toiminnassa mukana. Tällä hetkellä pitää tyytyä henkiseen tukeen, ainakin toistaiseksi.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Vuotos on kuopattu jälleen kerran

Tänään valtioneuvoston yleisistunto antoi yhden uuden kuoliniskun Itä-Lappiin jo yli puoli vuosisataa puuhatulle Vuotoksen tekoaltaalle (Vuotoksen ja Kollajan vaiheista voi lukea aiemmasta kirjoituksesta). Viimeisin yritys oli tuoda tekoallas valtioneuvoston päätettäväksi ”tulvansuojelualtaan” tekosyyllä: Lapin liiton mukaan allasta tarvittaisiin kerran 250 vuodessa tapahtuvien tulvien torjuntaan. Voimassa olevassa tulvansuojelusuunnitelmassa tavoite on torjua kerran 100 vuodessa tapahtuvia tulvia, ja korkeampaa varautumistasoa pidetään yleisesti ylimitoitettuna.

Lapin liitto haki siis poikkeuslupaa Natura-alueen hävittämiseksi. Periaatteessa menettely olisi mahdollinen tapauksessa, jossa kyseessä on yleisen edun kannalta erittäin merkittävä ja pakottava syy. Koska perusteena oli ylimitoitettu tulvansuojelu, ei poikkeuksen edellytykset täyttyneet. Luonnollisesti hävitetty Natura-alue olisi pitänyt korvata uudella alueella jossain muualla.

Valtioneuvoston päätös oli ainut kuviteltavissa oleva, ja Lapin liiton yritys oli jo alun perin tuhoon tuomittua hakuammuntaa. Valitettavasti jääräpäisyys näyttää olevan monen poliitikon yksi määräävistä ominaisuuksista. Kaikesta huolimatta täytyy ihmetellä, että miten pitkään Lapin ihmiset jaksavat katsoa maakuntaliiton työajan ja resurssien haaskausta järjettömyyksiin.

Vuotoksen tekoaltaan alle jäisi huomattava osa Keminhaaran suot Natura-alueesta. Alue on merkittävä soidensuojelukohde; siellä on mm. liki 10.000 hehtaaria aapasoita ja paljon luonnontilaisia pienvesiä ja runsas pesimälinnusto. Edes Keminhaaran soiden korvaaminen vastaavalla alueella ei olisi läpihuutojuttu.

Jos hallitusta on tullut moitittua, niin tällä kertaa tekivät oikean päätöksen. Pahoin pelkään, että lappilaisia jääräpäitä ei mikään pysäytä. Vuotos-zombie on hakattu maahan jo monta kertaa, mutta aina se on noussut uudelleen. Tosin jokainen yritys on entistä epätoivoisempi, ja enää innokkaimmat Vuotoksen lobbaajat jaksavat uskoa hankkeeseen. Vuotosjoki virtaa vapaana, nyt ja tulevaisuudessa!

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Mullistus saapui Uuteen-Seelantiin – kahdesti

Blogin kirjoitus viime viikolla käsitteli Uuden-Seelannin erikoista, lintujen dominoivaa eläimistöä. Noin 10.000 vuotta sitten ihmiset olivat levittäytyneet maailman lähes joka kolkkaan, ja vain muutamat syrjäiset saaret säilyivät asumattomina; suurista maa-alueista Uuteen-Seelantiin ja Madagascarille ihminen saapui viimeisenä.

Tyynen meren saarten asuttaminen alkoi jo tuhansia vuosia sitten, kun polynesialaiset saivat päähänsä lähteä kanooteillaan ylittämään laajoja merialueita. Polynesialaisten alkukoti on Taiwanilla ja Filippiinien pohjoisosissa. Ehkä noin 2000 eaa. nämä ihmiset aloittivat matkan kohti itää. Polynesialaiset saapuivat Fidzille ja Uuteen Kaledoniaan jo kauan ennen ajan laskun alkua, ja seuraavien satojen vuosien aikana purje-avusteisilla kanooteilla matkaava väki asuttivat valtaosan Tyynen meren saarista. Tyynen meren kaakkoisosan Hawaiin saaret asutettiin yli vuosituhat sitten. Kaikkialla ihmistä seurasi lajiston tuho: polynesialaisten levittäytyminen Tyynen meren saarille hävitti arviolta vähintään 1000 lintulajia sukupuuttoon. Uusi-Seelanti oli tästä pitkään poikkeus: se oli sivussa jopa polynesialaisten muuttoliikkeestä.

Samalla kun muualla maailmassa ihmiset olivat hävittäneet vanhan maailman suuret (ja monet pienet) eläimet, Uuden-Seelannin jättimäiset moat ja suuret haastinkotkat jatkoivat elämäänsä tuhosta tietämättä. Ihmisten saapuminen Uuteen-Seelantiin oli kuitenkin vain ajan kysymys: joskus vuosien 1200-1300 välillä ensimmäiset kanootit rantautuivat Pohjoissaarelle. Uudesta Seelannista matkaajat löysivät koskemattoman, kauniin ja hedelmällise maailman. Ihmiset toivat kuitenkin mukanaan ensimmäisen tuhon Uuden Seelannin luonnolle.

Polynesialaiset olivat taitavia merenkävijöitä ja kalastajia, mutta he olivat myös metsästäjiä ja maanviljelijöitä. Aluksi saarille saapunut väki ilmeisesti eli luonnon antimilla, metsästäen ja keräillen. Uuden Seelannin asuttamista seuraavan vuosisadan tai kahden aikana kaikki moat hävisivät nopeasti; ne olivat täysin puolustuskyvyttömiä ihmisiä vastaan. Pienikokoiset moalajit saattoivat selvitä hieman suuria kauemmin, mutta vuoteen 1500 mennessä kaikki olivat sukupuutossa. Moalajien rinnalla katosivat myös suuret haastinkotkat. Maorit saattoivat metsästää myös haastinkotkia, mutta suuret kotkat hävisivät väistämättä samaa tahtia moalintujen kanssa; oletettavasti moat olivat haastinkotkan tärkeintä ravintoa.

Viimeistään suurten saaliseläinten ja helpon lihan katoaminen sai alulle maanviljelyn. Ihmiset toivat mukanaan tuttuja viljelykasveja (kuten bataatin), ja Uudessa Seelannissa alkoi ensimmäinen laajamittainen metsänraivaus, joka useimmiten tapahtui polttamalla. Varsinkin lämpimämpi Pohjoissaari soveltui polynesialaisten viljelykasveille. Nopeasti Uuden-Seelannin metsistä hävisi 40 %. Samalla kun metsiä raivattiin, pienempien lajien metsästys jatkui.

Ihmisen saapumista seuranneiden vuosisatojen aikana Uudesta Seelannista hävisi kymmeniä lintulajeja, mm. pohjois– ja eteläsaaren lentokyvyttömät hanhet, Aptornis-suvun lentokyvyttömät isot petolinnut ja uudenseelanninkorpit; viimeinen esimerkki osoittaa, ettei sukupuutto kohdannut vain lentokyvyttömiä lintuja. Uudesta Seelannista katosi myös kaksi sammakkolajia. Ihmiset eivät tulleet saarille yksin, vaan toivat mukanaan kaksi nisäkäslajia: polynesianrotan sekä kuri-koirarodun. Nisäkäspetojen – varsinkin rotan – saapuminen saarille lienee ollut osasyyllisenä useiden lajien sukupuuttoon.

Tahallaan tai tahtomattaan maoreiksi itseään kutsuva kansa sai aikaan ensimmäisen mullistuksen Uudessa-Seelannissa. Saaret olivat kuitenkin isoja, ja metsien raivauksesta huolimatta Uuteen-Seelantiin jäi koskemattomia alueita. Monet lajit selvisivät maorien tulosta. Seuraava mullistus oli kuitenkin jo ovella. Ensimmäinen eurooppalainen Uuden-Seelannin rannoilla oli hollantilainen Abel Tasman, jonka vierailu vuonna 1642 jäi lyhyeksi vihamielisten maorien hyökätessä hänen laivakuntaansa vastaan. Tasman jätti kuitenkin merkkinsä historiaan, sillä Uusi-Seelanti sai nimensä hollantilaisilta Zeelandin provinssin mukaan.

Eurooppalaisten näkökulmsta Australia ja Uusi-Seelanti vaikuttivat köyhiltä, joten hollantilaisten innostus löydettyjä alueita kohtaan lopahti. Vasta vuosina 1769-1770 Uuteen-Seelantiin tehtiin vakavasti otettava löytöretki brittiläisen James Cookin johdolla. Toinen yritys saarille oli huomattavasti onnistuneempi, ja Cookin jälkeen eurooppalaiset alkoivat vierailla alueella säännöllisesti. Tällä kertaa maorit ottivat tulokkaat pääosin vastaan ystävällisesti, ja valaanpyytäjät ja kauppiaat muodostivat kauppasuhteet alkuperäisasukkaisiin. Parissa vuosikymmenessä alueella oli jo pysyvää eurooppalaisten asutusta, ja hiljalleen Uusi-Seelanti joutui osaksi Brittiläistä imperiumia. Virallinen siirtomaa Uudesta-Seelannista tuli vuonna 1840.

Eurooppalaisten tulo oli suuri muutos maorien elämäntapaan. Maorit hamusivat metallisia työkaluja, mutta ennen muuta soturikansa halusi musketteja – tuliaseiden voimin maorit kävivät keskenään verisiä taisteluita. Aluksi eurooppalaisia oli vähän, mutta tulokkaiden määrän kasvaessa alkuperäisasukkaat joutuivat hiljalleen yhä ahtaammalle. Lopulta 1800-luvun puolivälin molemmin puolin käytiin sarja sotia, joiden seurauksena britit käytännössä ottivat saaret hallintaansa.

Eurooppalaisten mukana seurasi Uuden-Seelannin luonnon toinen mullistus. Väestön lisääntyessä metsäkato kasvoi, ja lajisto joutui yhä ahtaammalle. Pahinta oli kuitenkin eurooppalaisten tuomat vieraslajit. Britit halusivat tehdä maailmasta Englannin, ja toivat mukanaan kotimaansa eläimiä, useimmat ihan tarkoituksella. 1700-luvun lopulta lähtien saarille saapui iso joukko meille tavallisia ja jokapäiväisiä lajeja: mm. sika, kissa, näätä, useampi rottalaji, siili ja kani – kaikki alkuperäiselle lajistolle ongelmallisia. Eurooppalaisten saapumista seurasikin uusi sukupuuttoaalto, ja Uudesta-Seelannista hävisi jälleen useampi kymmenen lajia. Sukupuutot ovat jatkuneet pitkälle 1900-luvulle saakka; yksi viimeisimmistä hävinneistä lajeista oli pensasvilistäjä, pikkuriikkinen ja miltei lentokyvytön varpuslintu.

Monilla lajeilla sukupuuttouhka on edelleen ilmeinen. Osa lajeista ajautunut sen verran ahtaalle, että ne ovat kadonneet mantereilta kokonaan. Niitä esiintyy enää joillakin syrjäisillä saarilla, jonne vierasperäiset pedot eivät ole löytäneet. Esim. Uuden-Seelannin suurin lisko tuatara säilyi vain 32 saarella, joilla ei ollut rottia. Laji oli vaarassa hävitä kokonaan, mutta suojelutoimien ansiosta sitä ei enää nykyisin pidetä uhanalaisena. Pikkukiivi pelastui melkeinpä sattumalta, kun 1900-luvun alussa viisi lintuyksilöä siirrettiin Kapiti-saarelle. Laji hävisi mantereelta, mutta kiivit menestyivät saarella niin hyvin, että Kapitilla syntyneitä yksilöitä on sittemmin siirretty muille saarille. Koska kaikki nykyiset pikkukiivit ovat peräisin vain noin viidestä yksilöstä, lajin geneettinen muuntelu on hyvin vähäistä.

Kaikesta huolimatta tuatara ja pikkukiivi ovat esimerkkejä suojelutyön onnistumisesta: molemmat lajit ovat pelastuneet sukupuutolta. Uudessa-Seelannissa on jo pitkä historia taistelussa vierasperäisiä lajeja – niin eläimiä kuin kasveja – vastaan. Työ alkoi jo 1960-luvulla: ensimmäisenä vieraslajeja alettiin hävittää pieniltä saarilta, ja hiljalleen on edetty yhä suuremmille maa-alueille. Toistaiseksi Campbellin saari on suurin, mistä mm. rotta on hävitetty kokonaan. Campbellin kohdalla työtä on helpottanut se, että saari on asumaton ja syrjäinen. Tähän mennessä vieraslajit on saatu hävitettyä noin sadalta saarelta.

Uusi-Seelanti tavoittelee kuitenkin jotain vielä suurempaa: valtion virallisena tavoitteena on hävittää kaikki Uuden-Seelannin rotat, näätäeläimet ja pussirotat vuoteen 2050 mennessä. Projekti on saanut nimeksi ”Pedoista vapaa Uusi-Seelanti”, ja operaatio on tarkoitus toteuttaa julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen yhteisvoimin. Uudessa-Seelannissa onkin tavallista, että kun luontoharrastaja lähtee metsään, hänellä on kiikareiden sijaista (tai lisäksi) mukana rotanloukkuja. Loukutus onkin erittäin yleistä: viime vuoden syksyllä julkaistun uutisen mukaan joka viidennen uusiseelantilaisen pihalla on loukkuja.

Petokantojen rajoittaminen aiheuttaa vuosittain huomattavia kustannuksia Uuden-Seelannin valtiolle, mutta petojen hävittäminen kokonaan vaatisi nykykeinoilla  miljardien panostuksen. Projektissa lasketaankin aika paljon tulevien innovaatioiden varaan; yksi keksintö on A24-niminen automaattiloukku, jota ei tarvitse käydä kokemassa: loukku tappaa sitä tutkivan rotan välittömästi, ja kuollut eläin putoaa maahan. Mutta pelkästään loukuttamalla esim. rottien hävittäminen kokonaan saattaa olla mahdotonta, koska rotta on erittäin tehokas lisääntymään. Niinpä tutkimuskohteena on mm. ”Troijalaiset naaraat” -niminen tekniikka, jonka avulla vieraslajien urosyksilöiden lisääntymistä pyritään rajoittamaan tai kokonaan estämään.

Tavoite useiden nisäkäspetojen hävittämiseksi on kunnianhimoinen, ja lähivuosikymmenet näyttävät miten hankkeessa tulee käymään. Voi olla että yritys osoittautuu mahdottomaksi, sillä jatkuvasti on riskinä että esim. laivojen mukana leviää yhä uusia vieraslajeja (tai vanhat palautuvat alueilla, mistä ne ovat jo kerran hävitetty). Ja vaikka yritys lopulta onnistuisi, niin väistämättä työ jää tietyllä tavalla puolimatkaan: hävinnyttä Uuden-Seelannin lajistoa ei mikään tuo takaisin.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Pandat saatiin Suomeen, mutta onko se hyvä asia pandoille?

Viime päivien tärkein mediatapahtuma on ollut kahden isopandan saapuminen Suomeen. Pyry ja Lumi -nimisten pandojen lopullinen määränpää oli Ähtärin eläinpuisto, mihin pandat kotiutuivat eilen. Aluksi kaksikko on eristyksissä kuukauden, kunnes pääsevät vastavalmistuneeseen pandataloon. Pandojen muuttovalmistelut alkoivat jo kuukausia sitten, kun niitä alettiin toteuttaa suomenkieleen ja suomalaisiin hoitajiin. Pandojen mukana Suomeen saapui mm. niiden kiinalainen lääkäri.

Poliitikot, mm. maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä, ovat kiitelleet Kiinan Suomelle antamaa lahjaa. Pandat ovat Suomessa vain 15 vuotta lainassa, tosiasiassa ne ovat Kiinan valtion omaisuutta. Vaikuttaa myös siltä, että lahja ei ole kovin pyyteetön: pandoista pitää maksaa Kiinalle miltei miljoona euroa vuodessa. Kiina on lainannut pandoja ulkomaille vain harvoin; vain maihin jotka tekevät Kiinan kanssa kauppaa, eivätkä turhaan puhu Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Tätä kutsutaan pandadiplomatiaksi, ja toiminnalla on jo pitkä historia. Kiinan toiminta ei siis ole pyyteetöntä, mutta onko siirrosta kuitenkin hyötyä pandoille? Kysymys vaatii selvittämistä.

Hellyttävän näköinen, mustavalkea isopanda on varmaankin kaikille tuttu eläin. Laji on eräänlainen luonnonsuojelun mannekiini, ja on päätynyt mm. Maailman luonnonsäätiön (WWF:n) tunnuseläimeksi. Isopanda on melko pienikokoinen karhu. Laji on uhanalainen, ja pandoja elää nykyisin vain Kiinan keskiosien vuoristoseuduilla. Harva tietää, että isopandoja on itse asiassa kaksi alalajia: Shaanxin vuoristossa elävä qinlinginpanda on pienikokoisempi ja väritykseltään ”likaisempi”: mustavalkoisen turkin sijasta qinlinginpanda on harmaanruskea.

Isopandat olivat aikoinaan laajalle levinneitä, mutta viimeisen vuosisadan aikana niiden määrä romahti. Pandat ovat riippuvaisia bambumetsiköistä, ja bambut ovatkin niiden pääasiallista ravintoa. Ihmisten määrän lisääntymistä ja maanviljelyksen leviämistä seurasi metsien katoaminen, jonka seurauksena pandoille soveliasta elinympäristöä säilyi enää vuoristoisilla seuduilla. Pandojen populaatiot pirstoutuivat ja laji oli ajautua sukupuuttoon. Pandat kokivat aallonpohjan 1980-luvulla, jolloin niiden määräksi arvioitiin vain 1200 yksilöä. Sittemmin pandojen määrä on kasvanut, ja viimeisin laskenta tuotti tarkan arvion 1864 yksilöä. Laji on edelleen luokiteltu vaarantuneeksi.

On ehkä jonkinlainen ihme, että pandat ylipäätään selviytyivät tiheästi asutussa ja kommunistisessa Kiinassa. Siinä missä muut karhut ovat Kiinassa joutuneet paikallisen lääketieteen uhreiksi, kiinalaiset eivät näytä koskaan keksineen pandojen ruumiinosille lääketieteellistä käyttöä. Pandoja on kyllä metsästetty mm. turkin takia, mutta ei siinä määrin että pyynti olisi ollut lajin romahtamisen pääasiallinen syy.

Kiinassa isopandojen suojelu alkoi jo vuosikymmeniä sitten, ja suojeluun on panostettu suuresti. Pelkästään säännöllisiin kannanarvioihin osallistuu tuhansia ihmisiä, ja Kiina on perustanut kymmeniä pandojen suojelualueita. Lisäksi Kiinassa on useita isopandojen suojeluun tarkoitettuja keskuksia, missä on erittäin korkeatasoiset puitteet eläinlääkäreineen ja leikkaussaleineen. Suojelukeskusten tavoitteena on kasvattaa pandoja palautettavaksi luontoon, mutta myös hoitaa loukkaantuneita luonnoneläimiä. Vuonna 2013 tarhattuna oli 375 pandaa, joista Kiinan ulkopuolella eli joitakin kymmeniä.

Pandojen tarhausta perustellaan lajin suojelulla. Isopanda on hidas lisääntymään niin tarhoissa kuin luonnossa. Tarhattujen eläinten määrä on kuitenkin kasvanut samaa tahtia kuin pandat ovat lisääntyneet luonnossa. Pandojen tulevaisuus näyttää siis turvatulta.

Mutta onko tarhaamisella saatu eläimiä palautettua luontoon? Vastaus on yksinkertainen, ei ole. Tähän mennessä Kiinassa on vapautettu vain kymmenkunta isopandaa; esim. vuonna 2016 vapautettiin vasta 6. ja 7. panda. Jatkossa Kiinassa on tarkoitus vapauttaa yksi tai kaksi yksilöä vuodessa! Muutama vapautetuista yksilöistä on jo kuollut, eikä yksikään ole toistaiseksi lisääntynyt. Kun luonnonkannan koko on lähes 2000 yksilöä, niin yksittäisten pandojen vapauttamisella ei ole mitään käytännön merkitystä lajin suojelun kannalta, ei ainakaan nykyisillä määrillä. Pandojen tarhaamista onkin kritisoitu ankarasti: nykyisen kaltaisena se syö valtavasti resursseja, ja tulokset ovat toistaiseksi vaatimattomia. Pandoille perustetut suojelualueet sen sijaan ovat tärkeitä myös muiden lajien suojelulle.

Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että pandojen tarhaamisen pääasiallinen tavoite ei ole lajin suojelu. Samoin kahden pandayksilön siirtäminen Suomeen ei ole mitenkään lajin suojelun kannalta perusteltua. Pandoihin pätee sama kuin lähes kaikkiin muihin eläimiin: luonnollinen ympäristö on niille paras paikka. Isopandat näyttävät myös pärjäävän luonnossa hyvin, kunhan niille annetaan siihen mahdollisuus.

Valitettavasti johtopäätös on, että pandojen siirto on pelkkää Kiinan ja Suomen valtion välistä teatteria. Ei pandadiplomatiaa tehdä pandojen parhaaksi. Sääli että Suomikin on tässä mukana.

Kategoria(t): Maailmalta, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Eristys, evoluutio ja Uuden-Seelannin erikoinen lajisto

Yhä edelleen iso osa ihmisistä kiistää tai vähintään epäilee evoluutiota. Vuoden 2016 Tiedebarometrin mukaan reilut 10 % suomalaisista ei usko, että ihminen on kehittynyt muista, varhaisemmista eläinlajeista. Enemmän kuin joka kuudes ei osaa vastata kysymykseen. Evoluution kieltäminen on silkkaa typeryyttä — tai ehkä enemmänkin tietämättömyyttä, mutta tällä tietämättömyydellä on usein vahva uskonnollinen perusta. Vaikka Suomi ei mikään Yhdysvallat olekaan, niin täälläkin kreationismi elää ja voi hyvin. Eduskunnassakin on useita luomisopin nimeen vannovia.

Yksi parhaista käytännön esimerkeistä evoluutiosta ovat syrjäiset saaret. Syrjäisten saarten biodiversiteettiä on mahdotonta selittää ilman evoluutiota, ja olihan Galapagossaarten darwininsirkuilla keskeinen osa evoluutioteorian synnyssä. Kaikki darwininsirkkulajit ovat syntyneet vain yhdestä lajista, ja todennäköisesti muutamasta yksilöstä, jotka joskus muinoin (ehkä myrskytuulten mukana) päätyivät Galapagossaarille. Yhdestä lajista syntyi Galapagossaarilla viisitoista lajia, jotka kehittyivät erilaisiin ympäristöihin ja ravintoon. Mahdollisesti kuudennentoista lajin syntymä on tapahtunut silmiemme alla.

Syrjäisten saarten lajisto onkin aina pieni otos suurten saarien tai mantereiden lajikirjosta. Useimmiten nisäkkäät puuttuvat saarilta täysin, lukuun ottamatta lentokykyisiä lepakoita ja merinisäkkäitä (tilanne on nykyisin muuttunut, kun ihmisten mukana saarille on levinnyt mm. rottia, sikoja, kissoja, näätäeläimiä). Myöskään sammakkoeläimiä (jotka eivät siedä merivettä) ei saariltä löyty käytännössä koskaan, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Muita kuin merilintuja saarilla esiintyy, mutta nekin ovat monesti kehityneet harvalukuisesta lajijoukosta darwininsirkkujen tapaan. Liskoja saattaa esiintyä myös, mutta mitä sitä vähemmän mitä syrjäisemmästä saaresta on kyse. Eläinlajisto koostuukin etupäässä linnuista, lepakoista ja selkärangattomista.

Evoluution kannalta Uusi-Seelanti on yksi mielenkiintoisimmista saarista. Uuden-Seelannin pinta-ala on reilut 260.000 neliökilometriä, eli noin 85 % Suomen pinta-alasta. Uuden-Seelannin pääsaaret ovat olleet erillään isommista mantereista 66-80 miljoonaa vuotta, eli ne ovat muodostuneet jo dinosaurusaikaan. Sen jälkeen tapahtui isoja mullistuksia ja merenpinnan vaihteluita, joiden seurauksena Uusi-Seelanti saattoi menettää koko Gondwanasta peräisin olevan lajiston; ei ole varmuutta, onko yksikään saarilla oleva laji peräisin alkuperäiseltä jättiläismantereelta.

Joka tapauksessa Uuden-Seelannin lajisto on esimerkki pitkäaikaisesta isolaatiosta, joka kehittyi omissa oloissaan valtavan monipuoliseksi. Endeemisten eli kotoperäisten lajien runsaus on huimaava: monissa lajiryhmissä (liskot, sammakkoeläimet) kaikki lajit ovat kotoperäisiä, ja linnuissakin (merilintuja lukuun ottamatta) kotoperäisiä lajeja on seitsemän kymmenestä. Vaikka Uuden-Seelannin pinta-ala on huomattava, ei ennen ihmistä saarella elänyt yhtään maanisäkästä; mielenkiintoista kyllä, uudenseelanninlepakko on ottanut maanissäkkään roolia möyrimällä suuren osan yöstä metsänpohjalla myyrän tai hiiren tavoin. Sammakoita Uudessa-Seelannissa on nykyisin neljä kotoperäistä ja eriskummallista lajia. On mahdollista, että Uuden-Seelannin sammakkoeläimet ovat peräisin Gondwanan ajoilta, sillä sammakoiden päätyminen . Matelijoista Uudessa-Seelannissa esiintyy liskoja, mutta ei käärmeitä. Kaikki liskolajit ovat saarille kotoperäisiä.

Nisäkkäiden puuttuessa muille lajiryhmille on jäänyt tyhjiä ekolokeroita täytettäväksi. Lentokyvyttömiä lintuja saarilla enemmän kuin missään muualla maapallolla. Uudesta-Seelannista puuttuivat maapedot lähes täysin; lintuja lukuun ottamatta suurin peto saarilla oli noin 50-60 cm mittainen tuatara-lisko. Uusi-Seelanti onkin lintujen maailma, joista tunnetuimpia ovat epäilemättä kiivilinnut; kukapa ei olisi kuullut noista lentokyvyttömistä kummajaisista. Vaikka lentokyvyttömiä lintuja tunnetaan muiltakin mantereilta (esim. strutsit Afrikassa ja emut Australiassa), ovat kiivilinnut kehittyneet ehkä kaikkein kauimmaksi lentokykyisistä sukulaisistaan. Kiivien siivet ja pyrstö ovat lähes olemattomat, ja sekä luut että höyhenet menettäneet linnuille tyypilliset ominaisuudet: kiivien höyhenet muistuttavat enemmän karvoja, ja luissa on nisäkkäiden tapaaan ydin (lentokykyisillä lintulajeilla luut ovat onttoja ja kevyitä). Kiivejä tunnetaan viisi lajia, jotka kaikki ovat yöaktiivisia metsän pohjalla eläviä, hyönteisiä, toukkia ja siemeniä syöviä hiippareita. Kiivit ovat loppujen lopuksi melko suurikokoisia: pieninkin laji (pikkukiivi) on hieman täkäläistä sinisorsaa painavampi, ja suurin lajeista (kirjokiivi) on usean kilon painoinen, eli vastaa vaikkapa keskikokoista metsoa. Luontaisesti kiiveillä ei ollut juuri vihollisia, ja lisääntyminen on hidasta; lajista riippuen munia tulee kerralla vain 1-3 (vertailun vuoksi, aiemmin mainitut sinisorsa ja metso munivat kymmenkunta munaa kerralla ja poikaskuolleisuus on suurta).

Uuden-Seelannin linnuston erikoisuudet eivät lopu kiivilintuihin. Saarilla elää mm. maailman ainut vuoristopapukaija (kea) ja nykyisin äärimmäisen harvinainen papukaija kakapo. Kakapo on kiivien tavoin lentokyvytön, mutta kiipeilee puissa yllättävän ketterästi jalkojen ja nokan avulla, ja pystyy edelleen käyttämään siipiään lyhyisiin liitoihin tai puista laskeutumiseen. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että kakapo on Uuden-Seelannin (suhteellisen kömpelö) vastine oraville tai apinoille.

Saarilla eli myös melko kookas finchinsorsa sekä hanhilajeja, joka olivat myös lentokyvytön. Ilmeisesti finhcinsorsa ei sukulaisistaan poiketen ollut varsinainen vesilintu, vaan eli enimmäkseen puoliavoimilla ruohomaiden ja metsien alueella. Sorsia saattoi saalistaa maapedon roolin ottaneet Aptornis-suvun isot ja jykevänokkaiset, lentokyvyttömät petolinnut. Oma suosikkini Uuden Seelannin linnuista on kuitenkin pikkuriikkinen, liki kokomusta chathaminsieppo, jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon. Se ei ehkä ole kovin erikoinen, mutta kaikin puolin persoonallinen pikkulintu.

Aikoinaan Uudessa Seelannissa eli myös joukko jättiläislintuja. Aptornis-petolinnut saattoivat painaa täysikasvuisen miehen verran, mutta moat olivat todellisia jättiläisiä. Moalajeja tunnetaan yhdeksän. Suurimmat niistä saattoivat painaa yli 200 kiloa, ja pää kohosi aina 3,5 metrin korkeuteen. Aiemmin moalintujen oletettiin olevan sukua muille lentokyvyttömille linnuille, mutta DNA-tutkimusten mukaan moan lähisukulaisia ovat Etelä-Amerikan pienikokoiset tinamit (tinamit ovat lentokykyisiä mutta huonoja lentäjiä, sillä niiltä puuttuu linnuille tyypillinen rintalastan harjanne, mihin lentämisessä tarvittavat isot rintalihakset kiinnittyvät). Moat olivat kaikki kasvinsyöjiä. Ne olivat selvästi ottaneet muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvan roolin ekosysteemin suurikokoisimpina lajeina; moalintujen voisi sanoa olevan Uuden Seelannin vastine vaikkapa hirvieläimille.

Moalintujen ainut luontainen vihollinen lienee ollut jättimäinen haastinkotka, joka saattoi olla suurin koskaan elänyt päiväpetolintu. Haastinkotkan siipien kärkiväli oli 2,5-3 metriä. Linnun painosta ei ole yksimielisyyttä, mutta parhaimmat arviot ovat 10-15 kilon välillä; paino ei ehkä tunnu suurelta, mutta on kuitenkin esim. kolminkertainen maakotkaan verrattuna. Haastinkotka oli Uuden Seelannin ehdottomasti suurin petoeläin, ja tarvitsi kokoaan moalintujen pyydystämiseen.

Pitkä eristys ja evoluutio tuottivat Uuteen-Seelantiin lintujen dominoiman ekosysteemin, jossa linnut valtasivat muualla maailmassa nisäkkäille kuuluvia ekolokeroita. Väistämättä herää kysymys, miksi niin moni Uuden-Seelannin lintu unohti lentämisen, ja kehittynyt puhtaasti maaelämään? Siihen lienee useita syitä. Ensinnäkin lentäminen kuluttaa runsaasti energiaa ja vaatii kevyttä ruumiinrakennetta, joten lentokyvyttömänä linnuilla on mahdollisuus kasvaa suuremmaksi ja raskastekoisemmaksi, ja käyttää enemmän resursseja lisääntymiseen. Ilmeisesti lentokyky voi myös olla tarpeeton tilanteessa, jossa petoja on vähän eikä lintujen tarvitse tehdä pitkiä muuttomatkoja. Uuden-Seelannin suhteellisen vakaat olosuhteet edesauttoivat lintujen siirtymistä maaeläimiksi. Ihmisen näkökulmasta lentäminen on kadehdittava kyky, mutta joissakin tilanteissa evoluution näkökulmasta se voikin olla rasite, ja lentokyvyttömyys avasi linnuille uusia mahdollisuuksia hyödyntää rikasta ympäristöä.

Valtameren keskellä Uudessa-Seelannissa säilyi kaiken aikaa suhteellisen lauhkea ilmasto. Vaikka Jääkausiajan vaihtelu tuntui myös eteläisellä pallonpuoliskolla ja vuoristojen jäätiköt kasvoivat Uudessa-Seelannissa, varsinkin Pohjoissaaren rannikkoseuduilla ilmasto oli jäätiköitymismaksimin ajan varsin leuto. Uusi-Seelanti ei kokenut pleistoseeni-holoseenikauden vaihteen massasukupuuttoa noin 10.000-15.000 vuotta sitten. Kun muualla maailmassa megafauna hävisi, säilyivät Uuden-Seelannin moat vielä tuhansia vuosia. Uusi-Seelanti sai vielä odottaa omaa mullistustaan, joka oli väistämättä edessä.

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti