Blogin neljäs vuosi

Vuosi vaihtui räntä- ja lumisateessa, ja valitettavasti edelleen raketit paukkuen. On taas aika vetää yhteen blogin vuosi 2018. Blogissa kävijämäärä (tai ainakin klikkausten määrä) jatkoi kasvuaan: vuoden aikana vierailijoita oli yli 2800 ja näyttökertoja noin tuplamäärä. Kesä oli jälleen hiljaisempaa, mutta marras- ja joulukuu olivat toistaiseksi vilkkaimmat. Pieniähän nämä kävijämäärät edelleen ovat.

Vuosi_2018.png

Blogin 24 edellisen kuukauden kävijämäärät. Hienoista kasvua on nähtävissä.

Vuonna 2018 puhutti mm. metsät ja metsänhakkuut usean kirjoituksen verran, ja ilmastonmuutos iski (ainakin hetkeksi) ihmisten tietoisuuteet hellekesän ja IPCC:n ilmastoraportin mukana. Metsät ja ilmastonmuutos ovat kytkeytyneet toisiinsa, sillä metsät ovat merkittävä hiilivarasto, ja tehokas keino poistaa ilmakehästä hiilidioksidia. Valitettavasti Suomessa kuvitellaan edelleen, että ilmastonmuutosta torjutaan lisäämällä hakkuita.

Blogissa tuli kirjoitettua mm. kahden artikkelin verran Uuden Seelannin erikoisesta lajistosta ja sen tuhosta, Amerikan mantereen jättiläislaiskiaisista, horrostavista hiiristä ja kotoisesta hirvestä. Kaikkiaan kirjoituksia syntyi 27 kappaletta. Tavoitteeseen päästiin, mutta välillä kirjoittaminen oli jo vaikeaa. Suosituin artikkeli blogissa oli edelleen vuonna 2016 kirjoitettu ”Mitä uhanalaisuus tarkoittaa”. Toivottavasti se on ollut lukijalle hyödyllinen.

Vuosi sitten tuli tehtyä uudenvuodenlupaus blogiin liittyen, mutta nyt en lupaile mitään. Neljä vuotta blogin kirjoittamista tuntuu jo hieman raskaalta; varsinkin pitempi kirjoitus vaatii aikaa ja perehtymistä. En aio blogia missään tapauksessa hylätä, mutta tänä vuonna kirjoitan enää kun siltä tuntuu, ilman tavoitetta kirjoitusten määrästä. Katsotaan mitä syntyy. Ajankohtaisia aiheita ilmenee varmasti myös tänä vuonna, ja moni pleistoseenikauden eläin on vielä itselleni tutkimatta.

Toivotan kaikille hyvää loppuvuotta 2019! Olkoon tämä vuosi parempi kuin edellinen. Ainakin joissain asioissa toivo elää; esim. keväällä on eduskuntavaalit, ja uskon vahvasti että Sipilän epäonnistunut hallitus jää surulliseksi esimerkiksi historiaan. Olemme isojen päätösten äärellä. Ilmastonmuutos tulee vääjäämättä muuttamaan maailmaa, toivottavasti se tapahtuu hallitusti eikä katastrofien kautta.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Kaikki jaavansarvikuonot samassa korissa

Indonesiassa Jaavan ja Sumatran välillä sijaitseva Krakatau on yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Joulukuun 22. päivä voimakas purkaus romahdutti nykyisen purkauskohdan (Anak Krakatau) ja aiheutti voimakkaan tsunamin, joka iski sekä Jaavan länsirannikolle että Sumatran eteläkärkeen. Tsunami tuhosi satoja taloja, ja aiheutti yli 400 ihmisen kuoleman. Alueella on edelleen uusia purkauksia, ja paikallisia ihmisiä on kehotettu välttämään rannikkoa. Uusi tsunami on edelleen mahdollinen.

Krakatau purkautui tuhoisasti myös vuonna 1883. Tuolloin Krakataun tulivuorisaari tuhoutui massiivisessa purkauksessa. Purkaus ja sitä seuranneet tsunamit aiheutti valtavaa tuhoa lähialueilla, ja tappoivat kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tulivuorenpurkauksen vaikutukset ulottuivat läpi maapallon, sillä tulivuoren syöksemä tuhka viilensi ilmastoa useiksi vuosiksi, ja rikkioksidin määrä ilmakehässä sai aikaan näyttäviä auringonlaskuja.

Krakataun purkaus oli Sundansalmen ihmisille katastrofi, mutta siitä seurasi jotain hyvääkin: Ujung Kulonin niemimaa Jaavan länsikärjessä autioitui ihmisasukkaista, ja siitä tuli Jaavan yksi viimeisistä turvapaikoista saaren eläimistölle. Saamme kiittää Krakataun purkausta, että maailmassa vielä esiintyy jaavansarvikuonoja. Nykyisin niemimaa on Unescon maailmanperintökohde ja kansallispuisto, ja jaavansarvikuonojen vihonviimeinen elinalue.

Jaavansarvikuono on ehkä maailman harvinaisin iso nisäkäs, sillä lajin yksilöitä arvellaan olevan jäljellä vain noin 60. Laji onkin äärimmäisen uhanalainen. Viime vuosina lajin osalta on kuitenkin saatu joitain positiivisia uutisia: kattavan kameraseurannan ansiosta yksilömäärää saatiin tarkennettua, ja kamerat ikuistivat myös poikasia. Jaavansarvikuono on sukupuuton partaalla, mutta lajilla saattaa vielä olla toivoa.

Joulukuun tsunami oli kuitenkin ikävä muistutus Ujung Kulonin haavoittuvuudesta. Tsunami iski myös kansallispuiston rannoille, mutta yhtään sarvikuonoa ei tiettävästi menetetty. Mukana saattoi olla hyvää tuuria, mutta Krakataun lähellä ei ole turvallista myöskään sarvikuonoilla. Vuoden 1883 kaltainen massiivinen purkaus saattaisi tappaa viimeisetkin jaavansarvikuonot. Lajin suojelu ei voi onnistua, ellei lajille löydy toista elinpiiriä; ilman Krakataun uhkaakin Ujung Kulon on käymässä ahtaaksi jaavansarvikuonoille, ja lajin yksilömäärän kasvattaminen vaatii uusia elinalueita.

Suojelujärjestöt ovat työskennelleet ongelman parissa pitkään, mutta tiheästi asutusta Indonesiasta näyttää olevan vaikea löytää sarvikuonoille soveliasta, riittävän laajaa, ennen kaikkea elinaluetta; Aasiassa sarvikuonojen suurin uhka on salametsästys. Ujung Kulon on tältä vitsaukselta viime vuosina säästynyt, mutta esim. sumatransarvikuonojen määrä on romahtanut nopeasti sekä Sumatralla että Borneossa salametsästyksen (ja elinympäristön tuhoutumisen) takia.

Uhanalaisia lajeja siirretään käytännössä vain niiden luontaisen levinneisyysalueen sisällä. Yleensä tämä menettely onkin perusteltua, mutta jaavansarvikuonon tapauksessa uutta elinpiiriä pitäisi hakea huomattavasti laajemmalta. Pelkästään satelliittikuvaa tarkastelemalla käy nopeasti selville, että Indonesiasta (tai ylipäätään Kaakkois-Aasiasta) on vaikea löytää laajoja, yhtenäisiä metsäalueita. Ja salametsästys on kyseisellä alueella massiivinen ongelma.

Lajin pelastaminen tulisi olla ykkösprioriteetti, ja unohtaa puhdasoppisuus edes tämän kerran. Suomalaisen sananlaskun mukaan kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin — eikä kaikkia sarvikuonoja samaan kansallispuistoon.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018

Tänään julkaistiin uusi Suomen luontotyyppien uhanalaisarvio. Säätytalon tilaisuudessa oli tupa täynnä, mutta seurasin tilaisuuden videostriimin välityksellä. Nykyiset tietoliikenneyhteydet ovat hieno juttu, sillä ne mahdollistavat live-kuvan seuraamisen myös maakunnista, ja vähentävät aikaavievää matkustamista.

Edellinen uhanalaisarvio tehtiin kymmenen vuotta sitten. Silloin työn pohjana oli kansallinen arvio, mutta uusi arvio tehtiin nyt IUCN:n kehittämän arviointimenetelmän mukaisesti. Luontotyypeille on siis kehitetty oma uhanalaisuusarviointi, eikä sitä pidä sotkea lajien punaiseen kirjaan.

Suomi lienee ensimmäinen maa maailmassa, joka teki luontotyyppien uhanalaisarvion IUCN:n kriteerien mukaisesti. Menettelystä on syytä nostaa hattua Ympäristöministeriölle ja Suomen ympäristökeskukselle, jotka koordinoivat kolme vuotta kestänyttä hanketta. Arvioinnin tulokset taas eivät saa aikaan riemunkiljahduksia. Vaikka 2008 ja 2018 arvioinnit on tehty eri menetelmillä, niin yleinen trendi on selvä: luonnon monimuotoisuus on edelleen köyhtymässä ja luontotyyppien uhanalaiskehitys jatkuu. Yhteenvedon tuloksista voi lukea esim. Ymparisto.fi -sivulta tai YLE:n uutisesta, jos varsinaiset raportit tuntuvat raskailta. Arviossa onkin paljon asiaa ja sivuja on reilusti yli 1000. Raportti on jaettu kahteen osaan: osassa 1 esitetään menetelmä ja tulokset, ja osassa 2 on luontotyyppikohtaiset arviot.

Uhanalaisarviossa oli mukana reilut 380 luontotyyppiä, miltei sama määrä kuin vuoden 2008 arviossa. Arviot eivät kuitenkaan täysin vastaa toisiaan, sillä nyt mukana on joukko uusia Itämeren luontotyyppejä, ja metsäluontotyyppien määrä on selvästi supistunut, kun metsätyyppejä on yhdistelty (mikä on hyvä, sillä 2008 arvio oli metsäluontotyyppien osalta sekava). Arvio on tehty kolmella tasolla: koko Suomi, Etelä-Suomi ja Pohjois-Suomi. Pohjois-Suomessa uhanalaisuus on yleisesti vähäisempää, koska alueelta löytyy edelleen mm. laajoja koskemattomia soita ja erämaa-alueita. Etelä-Suomessa sen sijaan reilusti yli puolet luontotyypeistä on uhanalaisia. Koko maan osalta uhanalaisten luontotyyppien osuus on 48 %. Kaikkein heikommin menee perinnebiotoopeilla, metsillä ja soilla. Uhanalaisuus on korkeaa myös Itämeren rannikkoluontotyypeillä.

Koko maan arviossa metsistä ei löydy säilyvää (LC) luontotyyppiä, vaan kaikki metsäluontotyypit ovat ainakin jossain määrin taantuneita. Suurin syy on metsätalous. Metsät ovat taantuneet aina 1700-luvun puolesta välistä lähtien, mutta kiihtyvästi viimeisten 50 vuoden aikana. Metsien osalta käännettä parempaan ei ole näkynyt, ja tämän päivän tilaisuudessa ympäristöjärjestöt ja maa- ja metsätalousministeriön edustaja jo vähän kinasivat pian päivitettävästä metsästrategiasta; siinä kun ei kuulemma metsien monimuotoisuutta ole huomioitu mitenkään.

Soiden osalta tilanne ei ole juuri parempi. Säilyviä luontotyyppejä ovat vain karuimmat nevat ja rahkarämeet. Surkeimmin menee puustoisilla suotyypeillä, varsinkin Etelä-Suomen korvilla. Juuri näiden tilanne on selvästi heikentynyt vuoden 2008 arvion jälkeen. Soilla suurimmat uhkat ovat ojitus ja metsätalous, mutta soita raivataan edelleen myös pelloiksi. Lapissa on edelleen isoja luonnontilaisia suoalueita ja yleisesti ottaen suoluonto on pohjoisessa rikkaampaa, mutta sielläkin kaivosbuumi saattaa uhata laajojakin suoalueita. Edes suojelusuot eivät ole turvassa, sillä moni suo on suojeltu mielivaltaisena palasena, eikä rajaus riitä turvaamaan suon luontaista hydrologiaa. Eli toisin sanoen myös moni suojeltu suo on menettämässä luontoarvoaan.

Perinnebiotooppien tilanne on kurjin: lähes kaikki Suomen perinnebiotoopit ovat äärimmäisen uhanalaisia. Syynä on maatalouden muutos, jossa tehoviljely, lannoitetut laitumet ja rehuruokinta ovat korvanneet perinteiset laidunmaat. Perinnebiotoopeista ovat jäljellä enää rippeet, ja tällä hetkellä hoidossa on vain noin 30.000 hehtaaria — pelkästään uhanalaiskehityksen pysäyttäminen vaatisi kaksinkertaista pinta-alaa. Perinnebiotoopit ovat luontotyyppiryhmästä ehkä hankalin, sillä ne vaativat säännöllistä hoitoa: joko laidunnusta tai niittoa. Joku voi tietenkin sanoa, että perinnebiotoopit ovat ihmisen aikaansaamia, eivät luonnontilaisia. Ehkä niinkin, mutta perinneympäristöjä on esiintynyt vähintään koko karjanpidon historian ajan, ja ne ovat monimuotoisimpia ympäristöjä ja keskeinen osa Suomalaista maalaismaisemaa. Toisaalta voi myös väittää, että perinnebiotoopit ovat vain korvanneet luontaisten laiduntajien ylläpitämät ympäristöt samalla kun alkuhärät, villihevoset ja visentit ovat kadonneet.

Uhanalaisarvio paljasti myös merkittäviä tietopuutteita. Varsinkin Itämeren ja sisävesien luontotyypeistä huomattava osa sai luokan DD eli puutteellisesti tunnetut. Tietopuutteet vaivaavat myös muita luontotyyppejä, ja osa arvioista on jouduttu tekemään turhan vähillä tiedoilla. Ympäristön seurantaan tulisikin kaikkinensa panostaa enemmän; valitettavasti tilanne on päinvastainen, ja rahoitusta erilaisilta seurantahankkeilta on jatkuvasti vähennetty.

Raportin kirjoittaneet asiantuntijat esittävät kaikkiaan noin 70 toimenpide-ehdotusta luontotyyppien tilanteen parantamiseksi. Kaikki ovat varmasti perusteltuja, vaikka YM:n kansliapäällikkö jo patistelikin tilaisuudessa asiantuntijoita löytämään ne parhaimmat (ilmeisesti merkittäviä uusia panostuksia ei ole tulossa). Toimenpide-ehdotuksia on esitetty jo vuosien ja vuosikymmenten ajan. Sanoja maailmaan mahtuu, mutta teoilla on merkitystä. En ole toiveikas, että syksyllä julkaistu IPCC:n ilmastoraportti tai tämä luontotyyppien uhanalaisuusarvio saa aikaa mitään suurta suunnanmuutosta. Valitettavasti taloudelliset intressit tulevat edelleen jyräämään ympäristönäkökohdat.

Ympäristön tilan parantamiseen ei tarvita lisää strategioita, julistuksia tai pitkän aikavälin tavoitteita, vaan konkreettisia toimia ja rahoitusta niiden toteutukseen.

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Yksi kommentti

Tarpaani ja euroopanvilliaasi

Blogin edellisessä päivityksessä muistutin, että myös avoimilla alueilla on arvoa, eikä metsittämisen tule olla Euroopassa ainut keino ennallistaa ihmisen muuttamia ympäristöjä; uuden tutkimuksen mukaan Euroopassa on aina ollut avoimia tai puoliavoimia ruohomaita ja näiden lajistoa. Euroopan lajistoon ovat kuuluneet mm. euraasianvillihevonen eli tarpaani sekä euroopanvilliaasi (Equus hydruntinus). Jälkimmäisestä lajista löytyy melko vähän tietoa, mutta tarpaanista on vuosien mittaan kirjoitettu paljon; tosin kukaan ei tunnu tietävän, mikä tapraani ihan tarkalleen oikeasti on.

Historiallisesti tarpaaniksi on kutsuttu Euraasian länsiosissa ja jopa Euroopassa elänyttä villihevosta, erotuksena mongolianvillihevosesta eli przewalskinhevosesta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin pieni mysteeri, ja hevosen sukupuu on muutenkin vähän sekava. Kukaan ei oikeasti tietä, kuinka monta hevoslajia tai -alalajia Euraasiassa eli pleistoseenikauden lopulla. Nykyään kesytettyjä hevosia on lukuisia rotuja, joista osa pienikokoisia ja osa suurikokoisia. Hevosten ulkonäkö vaihtelee muutenkin. Rotujen vaihtelua selitettiin aikanaan sillä, että ne on kesytetty eri alalajeista. Nykyisin tiedetään, että hevonen on kesytetty käytännössä vain kerran, ehkä joskus 5000-6000 vuotta sitten. Kesytysprosessi ei kuitenkaan ollut aivan yksioikoinen: ensimmäinen kesytetty hevospopulaatio käsitti vain muutaman orin, ja kesyhevosten laumoihin on sittemmin lisätty lukuisia kertoja villejä tammoja useista eri hevospopulaatioista. Tämän seurauksena nykyisten hevosten mitokondrio-DNA (joka siirtyy jälkeläisille vain naaraalta) on hyvin monimuotoinen, mutta Y-kromosomi (joka perityy vain urokselta) on peräisin vain muutamasta yksilöstä. Hevosrotujen monimuotoisuus selittyy vain osittain eri alkuperää olevilla tammoilla. Suurelta osin rodut ovat syntyneet kesytyksen jälkeen tapahtuneella jalostuksella ja luonnonvalinnalla, kun hevoset ovat ihmisten mukana joutunee erilaisiin olosuhteisiin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kesytetyt hevoset eivät ole peräisin przewalskinhevosista. Kyseessä on kaksi eri hevospopulaatiota, jotka ovat eriytyneet yli 100.000 vuotta sitten. Ero näkyy jopa hevosten kromosomimäärässä: przewalskinhevosella kromosomeja on 66, kun taas kesytyillä hevosilla 64. Tämä on itse asiassa hämmentävää, sillä saman lajin yksilöillä pitäisi myös olla sama määrä kromosomeja. Kyseessä ei missään tapauksessa ole eri lajit, koska kesytetyt hevoset ja przewalskinhevoset lisääntyvät keskenään ongelmitta. Przewalskinhevonen vaikuttaa olevan aito villihevonen (vaikka on mahdollista, että nykyisillä przewalskinhevosilla on kesytetty menneisyys).

Euroopassa hevoset olivat yleisiä viimeisen jääkauden aikana, ja hevonen yleisesti luolamaalauksissa kuvattu eläin. Hevonen on arojen tai ainakin avointen ruohomaiden eläin. Jääkauden aikaan Eurooppa oli valtaosin aroa tai arotundraa, eli olosuhteet hevosille olivat ihanteelliset (hevoset sietävät hyvin kylmää, kunhan lumipeite ei ole liian paksu ja ne löytävät ruokaa). Hevosia – tarpaaneja – eli Euroopassa myös historiallisella ajalla, tästä on useita kirjallisia todisteita niin antiikin ajalta kuin keskiajalta. Tarpaanin alkuperä on kuitenkin kiistanalainen: tarpaanit saattavat olla pleistoseenikauden hevosten suoria jälkeläisiä, jotka säilyivät Euroopassa läpi koko holoseenin lämpökauden; tämä tarkoittaa, että Euroopassa säilyi hevoselle sopivaa elinympäristöä myös metsien levittäytyessä. Ainakin Iberian niemimaalla hevosia lienee elänyt koko holoseenikauden. Toisaalta on yhtä mahdollista, että tarpaanit ovat villiintyneitä kesyhevosia, jotka ovat levinneet Eurooppaan ihmisten mukana jo tuhansia vuosia takaperin. Minun tietääkseni ei tällä hetkellä ole vankkoja todisteita suuntaan tai toiseen.

Kirjallisissa lähteissä tarpaaneja kuvataan harmansävyisiksi (hiirakko), eli väritys poikkeaa mm. przewalskinhevosesta, joka on enemmän kellertävänruskea (ruunihallakko). Väri ei sinällään todista mitään, mutta yleisesti harmaan ja kellertävänruskean sävyjä pidetään hevosten primitiivisinä värimuotoina. Värivaihtelut olivat jokseenkin yleisiä jo villihevosilla, ja niistä todisteet ovat jääneet sekä luolamaalauksiin että muinais-DNA:han. On myös pohdittu, että tarpaanin tummempi väri olisi sopeuma Euroopan olosuhteisiin: metsien ja ruohomaiden mosaiikkiin, jossa harmaa väri tarjoaa kellanruskeaa enemmän suojaa. Ilmeisesti tarpaani oli myös hieman przewalskinhevosta kookkaampi. Monet nykyiset hevosrodut — varsinkin ratsastus- ja työhevoset — ovat selvästi alkuperäisiä villihevosia kookkaampia.

Tarpaanin alamäki alkoi jo vuosituhansia sitten. Villihevosia metsästettiin ruuaksi, ja myöhemmin niitä pidettiin viljelyksillä haittaeläiminä. Tarpaani hävisi ensin Etelä-Euroopasta, ja myöhemmin Keski- ja Itä-Euroopasta. Viimeiset tarpaanit elivät Ukrainan aroilla 1800-luvulla, tosin nämäkin saattoivat jo olla kesyhevosten kanssa risteytyneitä. Tarpaani kuoli sukupuuttoon luonnosta 1800-luvun lopulla; viimeinen tarpaaniksi väitetty eläin säilyi tarhassa vielä 1900-luvun alkuvuosiin. Sittemmin tarpaania on pyritti palauttamaan takaisinristeyttämällä niin Puolassa, Saksassa kuin Yhdysvalloissa. Lopputuloksena on syntynyt primitiivisen näköisiä hevosrotuja kuten saksalainen Heckin hevonen tai puolalainen konik. Molemmat ovat toki harmaasävyisiä ja pienikokoisia hevosia, mutta geneettisesti ne eivät välttämättä ole lähellä alkuperäistä villihevosta. Niitä tuskin on syytä kutsua tarpaaniksi. Kesyhevosen alkuperäinen muoto on kuollut sukupuuttoon.

Entäpä sitten euroopanvilliaasi? Villiaasien fossiileja on löytynyt laajalta alueelta Etelä- ja Itä-Euroopasta sekä Lähi-Idän alueelta, ja pleistoseenikaudella laji oli mitä ilmeisimmin yleinen ja laajalle levinnyt. Lajin taksonominen asema on edelleen vähän epäselvä, mutta euroopanvilliaasi näyttäisi olevan läheisintä sukua aasianvilliaasille. Ilmeisesti euroopanvilliaasi ulkonäkö muistutti eniten aasianvilliaasia, hampaistoa lukuun ottamatta.

Holoseenikaudelle tultaessa euroopanvilliaasin levinneisyys kutistui ja pirstoutui. Euroopanvilliaasi näyttäisi sinnitelleen aina pronssikaudelle saakka Kaukasuksen ja Iranin alueella, ja mahdollisesti myös Espanjassa. Joka tapauksessa laji näyttää kuolleen sukupuuttoon jo ennen ajanlaskun alkua; näin ollen espanjalaisessa historiankirjoituksessa esiintyvä ”iberianseepra” ei ole voinut olla euroopanvilliaasi, vaikka tälläkin vaihtoehdolla on spekuloitu. Iberianseepra lienee ollut alueella elänyt villihevonen.

Euroopanvilliaasin kohtaloksi koitui mitä todennäköisimmin ihmisen ja ilmaston yhteisvaikutus. Holoseenikauden ilmasto suosi metsiä, joten aasille sopivat avoimet alueet kutistuivat. Samalla populaatiot pienenivät, eivätkä kestäneet ihmisen aiheuttamaa metsästystä. Ihmisen vaikutus lienee kuitenkin merkittävämpi, sillä villiaasit olivat selvinneet jo parista aiemmasta lämpökaudesta.

Euroopanvilliaasi oli taatusti Euroopan alkuperäistä lajistoa; tarpaanista ei ole varmuutta. Ihmisten tietoisuudessa hevoset ovat jyränneet aasit. Se ei ehkä ole yllätys, sillä hevonen on yksi ihmiskunnan merkittävimmistä kotieläimistä, joka mahdollisti nopean liikkumisen ja tehokkaan maanviljelyn. Aasit ansaitsevat kuitenkin oman arvostuksensa. Useampi aasilaji on sinnitellyt villinä nykypäiviin saakka, vaikka afrikanvilliaasi onkin sukupuuton partaalla. Ei ihan aaseja otuksia!

Kategoria(t): Maailmalta, megafauna, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Avoimet alueet kunniaan

Ilmastonmuutoksen torjunnassa metsät ovat keskeisessä asemassa. Maapallon metsiin on sitoutunut valtavan paljon hiiltä, joka on pois luonnon nopeasta kierrosta. Metsät ovat myös kätevä keino poistaa ilmakehästä hiiltä – tätä kutsutaan hiilinieluksi. Yhtänä keinona ilmastonmuutoksen torjumiseksi onkin esitetty Maapallon mittavaa metsitystä. Esim. World Resource Instuteten mukaan maapallolla on miljardeja hehtaareita metsitettäväksi.

Metsittäminen on sinällään positiivinen asia. Iso osa maapallon metsistä on raivattu laidunmaaksi tai pelloksi, tai metsiin on rakennettu kaupunkeja, teitä ja muuta infrastruktuuria. Metsät on ehkä kuitenkin ymmärretty väärin; jääkauden jälkeen Eurooppa ei ollut katkeamatonta ikimetsää Atlantilta Ukrainan aroille saakka. Todennäköisesti Euroopassa on tiheiden metsien lisäksi esiintynyt runsaasti ruohomaita tai metsien ja avointen alueiden mosaiikkia. Uunituoreen tutkimuksen mukaan Keski- ja Itä-Euroopassa on esiintynyt ruohomaita koko jääkauden jälkeisen ajan, liki 12.000 vuotta (jääkauden aikana valtaosa Euroopasta oli avointa arotundraa). Aiemmin on ajateltu, että Euroopassa ruohomaat ovat syntyneet lähinnä ihmistoiminnan, ja ennen kaikkea karjatalouden yleistymisen seurauksena.

Tutkijoiden mukaan ruohomaiden olemassaolosta todistavat niin alueella esiintyneet kasvit, eläimet kuin maannos. Holoseenikaudella avoimia ruohomaita ylläpitivät mm. kuuma ja kuiva ilmasto, maastopalot, suuret kasvinsyöjäeläimet ja myös ihmistoiminta. Karjatalous alkoi yleistyä vasta noin 6000 vuotta sitten, eikä se yksistään voi selittää ruohomaiden olemassaoloa. Sen sijaan avoimet alueet yleistyivät ja metsät väistyivät karjatalouden ja ihmismäärän kasvaessa. Alkuperäiset ruohomaat ovat Euroopasta saattaneet lähes hävitä, korvautuen ihmistoiminnan voimakkaasti muokkaamilla pelloilla ja laitumilla.

Tutkijoiden mukaan metsien ja avointen alueiden mosaiikki on tarjonnut runsaasti erilaisia habitaatteja lajistolle, ja Euroopan runsas lajiston diversiteetti on nimenomaan seurausta erilaisten elinympäristöjen vaihtelusta. Tästä näkökulmasta laajamittainen metsittäminen ei ole oikea keino pyrkiä palauttamaan Euroopan alkuperäistä luontoa, vaan näkökulman pitäisi olla laajempi ja monitavoitteisempi.

Pienemmässä mittakaavassa sama pätee myös Suomessa. Todennäköisesti meillä ruohomaat ja avoimet alueet (soita, karuja kallioita, harjurinteitä, rannikon dyynejä ja nummia sekä tuntureita lukuun ottamatta) ovat seurausta karjatalouden leviämisestä. Siitä huolimatta perinteiset laidunmaat ovat Suomen lajirikkaimpia ympäristöjä, ja ilman karjataloutta lajistomme olisi huomattavasti köyhempää ja maisema tylsempi. Karjataloutta on Suomessa harjoitettu jo tuhansia vuosia, ja laidunnukseen liittyvä lajisto (muinaistulokkaat) on katsottava Suomen vakiituneeksi lajistoksi ja keskeiseksi osaksi luonnon monimuotoisuutta. Niittyjen määrä oli varmaan suurimmillaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa. Nykyisin on jäljellä enää rippeet; asiaa on tutkinut mm. Kaisa Raatikainen Jyväskylän yliopistossa.

Suomessakin (mm. pääministeri Sipilä) on esitetty mm. joutomaiden ja pakettipeltojen metsittämistä osana ilmastonmuutoksen torjuntaa (ja tietenkin, että saataisiin lisää hakattavaa). Suunta ei välttämättä ole oikea: perinneympäristöissä elää vuoden 2010 uhanalaisarvion mukaan yli 1000 uhanalaista tai silmälläpidettävää lajia, ja avoimien alueiden sulkeutuminen on toiseksi yleisin uhanalaisuuden syy Suomessa metsätalouden jälkeen.

Joku saattaa sanoa, että niittylajisto on saapunut Suomeen ihmisen mukana, eikä ole osa alkuperäistä luontoa. Toisaalta historiallisten ruohomaiden lajistolle ihmisen luomat ympäristöt saattavat olla viimeinen turvapaikka muuttuneessa maailmassa. Ainakin minä haluan nähdä niittylajistoa ja rikkaruohokenttiä muuallakin kuin teiden pientareilla (vaikka pientareet sinällään voivat olla monimuotoisuuden kannalta merkittäviä).

Avoimet alueet ansaitsevat enemmän arvostusta, eikä kaikkea pidä metsittää – ei Suomessa eikä muuallakaan maailmassa.

Kategoria(t): Maailmalta, Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti

Autioituva maapallo

Tänään WWF julkaisi Living planet 2018 -raportin: vuodesta 1970 lähtien maapallon selkärankaisten eläinten yksilömäärä on pudonnut 60 %. Muutosta edelliseen raporttiin ei ole paljoa (kaksi vuotta sitten luku oli -58 %), mutta suunta on edelleen sama. WWF:n raportti herätti runsaasti huomioita niin suomalaisessa kuin kansainvälisessä mediassa. Valitettavasti tällainenkin uutinen unohtuu nopeasti, esim. YLE:n juttu aiheesta oli jo iltapäivällä hävinnyt jonnekin alasivujen kätköön.

Pari vuotta sitten käsittelin WWF:n elävän planeetan indeksiä ja siihen liittyviä ongelmia parin kappaleen verran. Ongelmista ja puutteista huolimatta WWF:n kokoama tieto lienee paras mahdollinen kuvaus maapallon selkärankaisten tilasta. Ei hyvältä näytä, mutta sehän oli jo tiedossa. Suurimmat syyt lajiston romahdukseen ovat elinympäristöjen tuhoutuminen mm. luonnonvarojen liikakäytön seurauksena. Myös vieraslajit ja ilmastonmuutos alkavat olla merkittävä uhka osalle eläinryhmistä. Laillinen laiton liikapyynti on uhka varsinkin nisäkkäille ja kaloille.

Eläinten määrän romahdus on iskenyt pahiten trooppisille alueille, joissa esiintyy maapallon rikkain biodiversteetti. Lauhkeat vyöhykkeet ovat säästyneet tuholta paremmin, mutta lajikirjo köyhtyy kaikkialla. Pahin tilanne on Etelä-Amerikassa, jossa raportin mukaan eläimistä on kadonnut 89 %. Tässä yhteydessä kannattaa muistaa myös historiallinen perspektiivi: pleistoseenikauden lopulla Etelä-Amerikasta kuoli sukupuuttoon yli 80 % suurikokoisista (ns. megafaunan) nisäkässuvuista. Etelä-Amerikasta onkin tulossa autio manner. Asiaa tuskin auttaa Brasilian uusi fasisti presidentti, joka on mm. uhannut sulkea ympäristöministeriön, yksityistää Amazonin sademetsät, padota joet ja irtautua ilmastosopimuksesta.

Syksyn huonot uutiset eivät tähän lopu. Kiinasta tulleiden tietojen mukaan maassa aiotaan höllentää tiikerin osien ja sarvikuonojen sarvien käyttö- ja myyntikieltoa. Käyttö sallittaisiin luvan kanssa mm. ”perinteisessä lääketieteessä”, ja antiikkiesineillä voisi käydä kauppaa. Villien eläinten osia ei edelleenkään saisi käyttää (toisaalta tiikerien tarhaaminen kiinalaisen lääketieteen tarpeisiin ei kuulosta lainkaan hyvältä). Ja yleensäkin, mitä enemmän lainsäädäntö on monimutkainen ja tulkinnallinen, sitä vaikeampaa on saada rikollisia kiinni. Kiinan päätös ei kuulosta lainkaan hyvältä.

Aiemmin olen kysynyt, että miltä näyttää kuudes massasukupuutto? Kuin katsoisi ikkunasta ulos. Se tapahtuu juuri nyt, silmiemme edessä. Ilman WWF:ää ja muita suojelujärjestöjä sitä olisi mahdotonta havaita. Muutokset ovat ehkä ihmisen aikajänteellä hitaita, mutta eliökunnan mittakaavassa tavattoman nopeita.

Kategoria(t): Maailmalta, Yleinen | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Horrostavat hiiret

Eräänä kesäiltana vanhan navetan kivijalan raunioissa vilahti ruskea, mustaselkäinen hiiri. Otus oli minulle ennestään tuntematon, ja taisi myös tuntemattomaksi jäädä, sillä tuntomerkit sopivat kahteen lajiin. Todennäköisemmin kyseessä oli peltohiiri, jota esiintyy Itä- ja Keski-Suomessa, ilmeisesti paikoitellen melko yleisenä. Toinen vaihtoehto on koivuhiiri, jota esiintyy Suomessa laikuttain. Voimakkain kanta lienee Hämeessä, mutta havaintoja lajista on myös muualta Etelä- ja Itä-Suomea. Toinen lajin vahva alue löytyy Perämeren pohjukasta. Molemmat lajit ovat hyvin saman näköisiä: yleisväritys on ruskea, ja selässä kulkee eläimen pituussuuntaan musta raita. Peltohiiri on koivuhiirtä kookkaampi, mutta molemmat ovat toki pikkujyrsijöitä ja kivikossa kipittävän hiiren kokoa ei pysty arvioida, varsinkaan kun ei ole vertailukohtaa. Selvin ero lajien välillä on hännän pituus: koivuhiiren häntä on selvästi hiiren muuta ruumista pitempi. Myöskään hännän pituuteen ei osannut kiinnittää huomiota, joten hiiri jäi mysteeriski. Toista kertaa vastaavaa otusta ei ole tavattu.

Koivuhiiri on mielenkiinteonen tapaus. Laji ei itse asiassa ole lainkaan hiiri, vaan kuuluu hyppyrottiin (tai jerboihin, jos heimon uusi suomenkielinen nimi vakiintuu). Lajimäärältään hyppyrotat on harvalukuinen taksoni verrattuna esim. varsinaisiin hiirin ja rottiin. Elintavoiltaan koivuhiiri poikkeaa lähes kaikista muista suomen pikkujyrsijöistä: laji horrostaa puolet vuodesta. Horroksen seurauksena koivuhiiret lisääntyvät hitaasti ja saavat vain yhden poikueen vuodessa, mutta toisaalta ovat pikkujyrsijäksi pitkäikäisiä ja saattavat elää useamman vuoden. Syksyllä tavattavat koivuhiiret ovat keränneet itseensä runsaasti rasvaa ja ovat pallomaisen pyöreitä. Lajin elinympäristövaatimuksia ei täysin tunneta, mutta ilmeisesti koivuhiiri on sopeutuvainen. Lajia esiintyy ainakin kosteilla niityillä ja pensaikoissa, mutta myös pellonreunat, heinäiset hakkuuaukot ja pihapiirit kelpaavat elinalueeksi. Horrosta varten koivuhiiret etsiytyvät metsissä oleviin maanalaisiin koloihin.

Koivuhiiri on Suomessa rauhoitettu ja EU:n luontodirektiivin liitteen IV -laji – eli laji on melko tiukasti suojeltu ja lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Kiellolla ei tässä tapauksessa liene mitään käytännön merkitystä, koska koivuhiiren pesäpaikkoja on mahdotonta löytää. Koska laji on varsinkin Itä-Euroopassa yleinen, ilmeisesti runsastuva eikä uhkatekijöitä ole, on lajin korkea suojelustatus herättänyt kummastusta.

Toinen Suomen lajistoon kuuluva – tai kuulunut – horrostava hiiri on tammihiiri (Eliomys quercinus). Myöskään tammihiiri ei ole varsinainen hiiri, vaan kuuluu unikekojen heimoon. Unikeot on vanha nisäkäsryhmä, varhaisin tunnettu fossiili on peräti eoseenikauden alkupuolelta, eli noin 50 miljoonan vuoden takaa. Nykyisin unikeot on harvalukuinen nisäkäsryhmä, johon kuuluu alle 30 lajia. Nimensä unikeot ovat saaneet talvihorroksesta (ja muutenkin verkkaisesta elämäntyylistä), vaikka vain lauhkeiden vyöhykkeiden lajit horrostavat. Unikekoja elää myös tropiikissa, missä ne ovat aktiivisia läpi vuoden.

Tammihiiri kuten muutkin unikeot ovat oravamaisia jyrsijöitä (ja kuuluvatkin oravamaisten jyrsijöiden alalahkoon). Ne ovat yöaktiivisia, ja liikkuvat ketterästi puissa ravinnonhaussa. Tammihiiri on kaikkiruokainen, sille kelpaavat niin pähkinät ja siemenet kuin eläinravinto. Tammihiiri on kookas nisäkäs ”hiireksi”: tammihiiren ruumiin pituus (ilman häntää) on 10-17 cm, eli parhaimmillaan ruumilla pituutta on sama mikä kotihiirellä hännän kanssa. Tammihiiren häntä on noin 10 cm, ja varsinaisista hiiristä poiketen hännässä on tuuhea karvapeite. Ulkonäöltään tammihiiri on helposti tunnistettava, sillä silmiä ympäröivät mustat täplät, jotka jatkuvat aina korvien taakse kaulan kupeille. Tammihiiren selkäpuoli on muuten punertavanruskea, ja vatsa valkoinen.

Suomessa tammihiirtä on esiintynyt reliktinä aiemmalta lämpökaudelta. 1900-luvulla lajia esiintyi enää vain suppealla alueella Pohjanmaalla Teuvan kunnassa sekä Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson rajoilla Jaalassa, ja mahdollisesti Taipalsaarella. Nykyisin tammihiiri luokitellan Suomesta hävinneeksi: lajia yritettiin etsiä intensiivisesti kesällä 2013 viimeisiltä tunnetuilta esiintymispaikoilta, mutta yhtään tammihiirtä ei tavattu. On pieni mahdollisuus että tammihiirtä edelleen Suomessa asustaa erittäin harvalukuisena, mutta toivo on häviävän pieni. Viimeisin varma havainto tammihiirestä on kolmen vuosikymmenen takaa.

Nimestään huolimatta tammihiiri ei ollut mitenkään sidoksissa tammeen, vaan Suomessa lajia eli niin havu- kuin lehtimetsissä ja puistomaisissa ympäristöissä. Kesäaikaan tammihiiret pesivät mm. puiden tai kallioiden koloissa tai linnunpöntöissä; talveksi ne etsiytyivät suojaisampiin paikkoihin, useimmiten maakoloihin. Suomessa horros saattoi kestää yli puoli vuotta. Juuri elintavoista johtuen on vielä pieni toivo, että lajia Suomessa esiintyy: puissa kiipeilevää pientä nisäkästä on vaikeaa pyytää loukuilla.

Tammihiiren vahvinta aluetta on Länsi-Eurooppa sekä Espanja ja Italia. Muualla elinalueella tammihiiri vaikuttaa olevan pulassa. Laji onkin luokiteltu kansainvälisesti silmälläpidettäväksi. Erityisesti itäiset populaatiot ovat huomattavasti huvenneet, ja paikoin (kuten Suomesta) laji on hävinnyt tyystin.

Suomessa lajin häviämisen syitä ei tunneta, ja uhanalaisarviossa syyksi on kirjattu ”satunnaistekijät”. Muutenkin lajin taantumisen syy on tuntematon. Ilmastonmuutos tuskin on syynä, sillä lämpökauden reliktinä tammihiiren luulisi hyötyvän leudommista talvista. Suomessakin laji selvisi 1800-luvun kylmän kauden yli (tosin on arveltu, että lämpimät talvet saattavat häiritä luontaista horrossykliä). Ilmeisesti taantumisen syynä ovat (toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömät) elinympäristössä tapahtuneet muutokset. Koska laji ei elä maatalousympäristöissä, ei selityksenä voi olla maatalouden tehostuminen. Yksi mahdollisuus on, että tammihiiri ei menesty monotonisissa ympäristöissä, esim. istutusperäisissä metsiköissä tai liian intensiivisesti hoidetuissa puutarhoissa. Tosin tämäkään hypoteesi ei ole alkuunkaan riittävä selittämään lajin laajaa taantumista. Tällä hetkellä tammihiiren taantuminen onkin mysteeri.

Suomessa tammihiiri lienee historiaa, mutta Suomen rajoja saattaa lähitulevaisuudessa kolkutella toinen unikeko, pikkuriikkinen pähkinähiiri. Myös pähkinähiirtä esiintyy reliktiluonteisesti mm. Etelä-Ruotsissa ja Virossa. Laji ei vaikuta tällä hetkellä olevan leviämässä, mutta yleisesti pähkinähiiri on selvinnyt isompaa serkkuaan paremmin elinympäristön muutoksesta. Kuka tietää, jos Suomen ilmasto lämpenee ennustetut 3-4 astetta vuosisadan loppuun mennessä, niin ehkäpä Etelä-Suomeen löytää tiensä uusi jyrsijälaji?

Kategoria(t): Suomesta, Yleinen | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti